Kuningas ihastui ikihyväksi miehen vakuutuksista, että hän ainoa saattoi tehdä taiat, joihin toiset eivät olleet kyenneet. Ja kun mies valitteli, että pitkä matkansa oli niellyt varoja niin, ettei ollut enää riittävästi lääkkeiden ostoon, antoi kohta taiturille viisisataa ruplaa.
Sitten vaati mies vielä lupauksen, ettei ketään saanut laskea kamariin, missä parannuskeinoja koeteltiin, kuuluipa sieltä minkälaista ääntä tahansa. Kuningas panikin sotilaat ladatuin asein vartioon ovien ulkopuolelle, millä aikaa taituri oli käynyt linnan puiston perukassa kätkemässä poveensa punotun vitsapatukan. Sitten sulkeutui hän kuninkaantyttären komeroon.
Tällä kertaa seisoi voittajana köyhä sotamies pahan prinsessan luona, mikä oli hänet kolmesti viekkaudella pettänyt. Hänet valtasi sääli nähdessään onnettoman kuninkaantyttären.
— Olette tehnyt vääryyttä, armollinen prinsessa, kun olette saanut osaksenne tällaisen rangaistuksen, — tiedän mä —, sanoi taituri tyynellä arvokkuudella.
— Minä en ole tehnyt kirpullekaan vääryyttä! — vakuutti rangaistu prinsessa röyhkeästi.
— Vai niin, mutta missä on erään köyhän sotamiehen rahakukkaro? — vastasi taituri ja kopahutti patukalla valkean hevosen, prinsessan, kavioon. Siitä heti hevonen rukoilemaan armoa, että taituri hellittäisi taikansa.
— Ei, ennenkuin olet tunnustanut suuret virheesi ja vääryytesi — vakuutti parantaja puolestaan ja kopahutti toiseenkin kavioon. Vihdoin heltisi kovettunut kuninkaantytär tunnustamaan ottaneensa eräältä pojalta rahakukkaron.
— Arvasinhan tuon! — sanoi taituri ja antoi pienestä omenasta palasen rangaistulle prinsessalle. Heti tipahtikin kappale sarvia pois, eikä uusia tullut tilalle.
— On vielä vikoja, joita ette tahdo tunnustaa. Sanokaa kaikki, niin teidän käy hyvin — kehotti taituri. Mutta prinsessa suuttui ja kielsi mitään muita vikoja olevan. Taituri kopahutti kolmanteen kavioon. Nyt jo tunnusti prinsessa ryöstäneensä pöytäliinankin. Sitten sai hän puolet pienestä omenasta. Koko sarvien puolikas putosi pois ja hän muuttui puoli ruumiiltaan kauniiksi ihmiseksi.
Enempää ei prinsessa halunnut niskoitella, vaan tunnusti arvelematta myöskin ryöstäneensä taikavaipan, saaden taiturilta tunnustuksensa palkaksi kokonaisen pienen omenan. Mutta suurin palkka oli kuitenkin se, että rangaistuksen kahle kirposi kokonaan ja hän seisoi entistään ihanampana, ilmi elävänä prinsessana köyhän sotamiehen edessä. Sotamiehellä oli nyt yllään taitavan tohtorin vaateparsi, mutta prinsessan kultakoristeisten silkkivaatteiden alla sykki nöyrä ja rehellinen sydän, joka oli oppinut karttamaan vääryyttä.