— Tuo köyhä sotamies, joka seisoi kerran vahdissa isäsi linnan portinpielessä ja jolle myöhemmin paljon vääryyttä teit, olen juuri minä. Mutta minun uskollisuuteni ja rakkauteni ei ole vieläkään pettänyt. Sen vuoksi toivon, että vapaasta tahdostasi tarjoat minulle rakastettavan kätesi. —
Prinsessa kiitti ja kumarsi. Hän luovutti kaikki ihmeelliset esineet takaisin, mutta köyhä sotamies lahjoitti nyt ne prinsessalle.
— Pidä ne arvokkaina tallessa, ja kun kuulet valtakunnassasi sattuvista onnettomuuksista, niin lahjota ne rakkaudessa niille, jotka ovat tosi avun tarpeessa. —
Sitten otti sotamies prinsessaa kädestä, astui arvokkaasti kuninkaan eteen ja otti vastaan hänen isällisen siunauksensa.
Hänet asetettiin valtaistuimelle. Yli valtakunnan vietettiin kuninkaallisena hääpäivänä riemujuhlaa ja itse linnassa pidettiin niin yltäkylläiset häät, että minullekin niissä tarjottiin seulalla sokerista ja medestä valmistettua viiniä!
Sen pituinen se.
Satu saunan synnystä.
Elelipä kerran jossain Uralin itärinteillä jättiläinen, joka oli ottanut kohtalaisen työntaakan hartioilleen. Hän, näet, vihastuneena siitä, ettei jaksanut kavuta vuoren yli, oli päättänyt mukiloida tantereen tasalle tuon harjujonon kymmenet kukkulat, saadakseen nähdä, mitä niiden tällä puolen olisi.
Siinä hän sitten raatoi ja rehki niin, että turpeiden mäiske ja kallioiden jyske kuului yli yhdeksän peninkulman, kun hän niitä nakkeli edestään. Hän teki työtä ahkeraan kuin muurahainen ja söi kuin murjaani. Otuksia koppoi jätti elävältä kouraansa ja pisteli poskeensa. Sitten einehdittyään paneutui pitkäkseen päivää paistattelemaan. Ja tosiaankin: makailipa siinä mies semmoinen, että kun hänellä oli päänalusenaan Uralin kukkula, niin jalkaterät tapailivat Ob-joelle asti. No, niissäpä oli oivallinen silta Siperian samoojille joen yli astua!
Mutta eräänä päivänä tunsi tämä uros outoa vilunpuistatusta jättiläisruumiissaan. Päivän työ oli jo tehty eikä enää jaksanut uusista ponnistuksista hikeä hankkia.