Tämä oli varmaan hyvän enkelin ja pahan onnen välistä kamppailua! Tuolla pujottelihe paha vieras rukiin halki ja liikutteli korsia! Kunpa ei edes tuonne pellon alaosaan asti olisi osannutkaan mennä!!
Hän rukoili uudestaan isän ja äidin tähden, itsensä tähden ja kaikkien ihmisten tähden. Paha onni oli saatava karkotetuksi, se kun tuotti tuskaa ja herätti huolestumista.
Mutta kun hän kiiruhti kartanolle, näki hän isän pitelevän äitiä kädestä.
— Missä sinä, rakas Sirkkamme, olit? — huusi isä jo vastaan kysymyksen.
— Minä koetin etsiä pahan onnen tietä, — vastasi Sirkka.
— Vai niin, mutta löysitkin hyvän enkelin. Kiitä Jumalaa siitä, niinkuin me juuri tässä äidin kanssa. —
— Mutta paha onnihan voitti taaskin hyvän enkelin. Katsokaahan vain!
Eikö se jo olekin tuossa aitovierellä asti? Halki halmeen se saapui. —
— Nyt sinä erehdyt! — ja isän ääni oli heleän kirkas. — Sinä et näe, miten hyvän enkelin siipi siuhuu ilmassa. Se sivelee rukiimme tähkiä ja vuodattaa niihin siunauksen varjelevaa voimaa. Paha onni on käännetty takaisin ja työmme palkka on pelastettu. —
Sitten selitti isä, että ruis liikkui, koska hyvä enkeli herätti herkän yötuulen jalkeille. Se on pahan onnemme voittoisin vastustaja.
— Hyvä oli sittenkin, vaikka pieni ala viljelystä osaksi viottuikin. Enimmän osanhan pelasti hyvä enkeli viljelijäin vaivain palkaksi. Ja jos hyvän enkelin apua olisi ehditty oikeaan aikaan Sirkan sydämen hartaudella rukoilla, olisi ehkä kaikki ollut pelastettavissa. — Näin ajatteli isä itsekseen.