Vasta nyt huomasin, että venhe, jossa olimme ajaa hyrränneet, oli tehty kultapitoisista kallionliuskareista. Työhön oli ottanut osaa tuhannen tonttua, ja viljalti voimia ja aikaa oli siihen saatu uhrata.
Näytti siltä, kuin meitä ei olisi aiottu ensinkään ottaa vastaan. Mutta heti, kun henkivartija oli piipittänyt pillillään, remahtivat rautaportit selkosen selälleen ja kaksi pipolakkista kumartelevaa tonttua vei meidät porttiholviin. Kylläpä oli sopuisaa seuraa! Vikkelät veitikat nauroivat niin iloista naurua, että saattoi nähdä sen taikavoimasta kuparinkylmään kallioseinään syntyvän tuhansittain tuoksuvia ruusukiehkuroita.
Sitten tapahtui jotain tavatonta. Kallioseinästä aukeni ovi, jonka takaa tontut ottivat esiin vihreät verkahousut, tulipunaiset mekot, parahiksi päähämme soveltuvat pipolakit ja kultaiset kengät. Vikkelästi ja taidolla ne pantiin päällemme. Toinen hessun tessu siveli kädellään Lauri Mekastajan leukaa, ja siihen siinä silmänräpäyksessä kasvoi polviin asti ulottuva hopeanharmaa parta. Mekastajan täytyi nauraa ihan katketakseen sitä kunniaa, että hänelläkin nyt oli oikein aikamiehen leuka.
Sitten alkoi ihmeellinen retkemme hohtavan holvikäytävän halki. Tuskin sieti silmiään auki pitää, niin oli kiiltoa ja koristuksia. Päämme päällä riippui pitkinä tikarinterän tapaisina puikkoina vihreän hohtava jää, molemmin sivuin välkkyi maidon valkea kvartsiitti, johon oli aseteltu kultakiteitä kiiluviksi tähdiksi. Joka puolensadan metrin päässä oli sininen kaariovi ja sen yllä outokielinen kirjotus. Kaukaa, niinkuin tuhansien silkkiliinojen takaa, helkkyi hieno soitto, joka sopeutui mukavasti marssintahtiin.
Pysähdyimme vihdoin monikulmion muotoiseen aukioon. Sen keskellä oli paksu pylväs, johon seinäin ja kaarikaton yhtymäkohdasta tuli tuhansittain hopealankoja joka suunnalta. Hopealangoissa riippui miljoonittain pienen pieniä tiukuja. Ne olivat kuin jäähelmiä, mutta tonttuairut selitti niiden olevan puhtainta kultaa, joka ainut tonttupoikain pienten käsien työtä. Jokainen Tonttulaan otettu punamekkoinen oli saanut ensitöikseen valmistaa sellaisen ja joka joulun edellä saa kukin heistä tehdä yhden lisää.
Tässä aukiossa oli sadottain ovia ja niiden otsakaarissa kirjotuksia. Mutta ilman vaivaa sai selvän, että nuo runsaat ovet olivat jaetut kymmeneen eri ryhmään. Airut selitti kunkin ryhmän olevan yhtä maakuntaamme varten. Aivan suoraan keskuksessa oli valtaovi. Kokonainen seinä puhdasta kultaa, missä säteilivät maakuntaimme vaakunat, koulutalot ja lasten leikkitarhat. Keskustaan oli leikattu kaksi lumivalkoista enkelin kuvaa, joista kumpikin kantoi kädessään lapsen sydäntä.
Airut kirjotti sormellaan pari sanaa oven kohdalle hopeanhohtoiseen lattiaan ja silloin hiljaa liukuen aukeni ovi.
Ah, enpä saata sanoin selittää, mikä näky kohtasi katseemme! Ääretön avaruus ympärillä ja kuvaamaton korkeus päämme päällä. Siellä ylhäällä hehkui ja hohti aivan kuin revontulten täyttämä taivas, mutta tuon näkyvän täytyi olla käsin tehtyä, sillä sydänkesällä eivät revontulet näy.
Ympärillä vaihtelivat vuoroin tunturien huiput ja vuoripurot. Niiden välissä oli kuin jättiläistalot muodostuneet kauniiseen järjestykseen ladotuista lahjoista. Tuhannen tonttua puuhasi parhaillaan lahjapaketteja latoen, ja jossain tuolla takana vieri virtana tonttulasten lauma lahjoja tuoden.
Melkein keskiosassa näkyi kuusien ympäröimänä itsensä Joulu-ukon valtaistuin. Se oli kuin puhtainta lunta hopeakitein koristeltuna. Ja siinä se hyvä ukkeli istui hienosti hymyillen ja selaili suurta kirjaansa. Istuimen edessä oli kahdessa kaaressa sata tonttua, jokainen ahkerasti kynäänsä käyttäen Ukon sanelun mukaan.