"Konstantinopoli on ollut Venäjän kansan kaikkien pyrkimysten päämääränä sen valtiomuodostuksen aamukoitosta alkaen."
Danilevski 1871.
Slavofiilien sodassa asettama päämäärä, Konstantinopoli, oli vihdoinkin kymmenkuukautisten taistelujen ja vaivojen jälkeen saavutettu. Loistavien alkumenestyksien ja Plevnan luona tapahtuneen äkillisen takaiskun jälkeen, josta Romanian aseellisella avustuksella oli suoriuduttu, rohkeiden talvimarssien perästä lumisten Balkan-solien läpi seisoi suuriruhtinas Nikolai Nikolajevitshin johtama kenttäarmeija 24 p. helmik. 1878 San Stefanossa Marmara-meren rannalla 10 kilometrin päässä Turkin pääkaupungin porteista. Käden ulottuvilla venäläinen sotamies näki pyhän Sofiankirkon kultaisen kupukaton ja sen yllä puolikuun sekä miljoonakaupungin maalaukselliset tornit ja palatsit edessään. Vielä viimeinen ponnistus, vielä yksi isku — turkkilaiset eivät olisi voineet häntä vastustaa —, ja Venäjän joukot olisivat voittajina ja "vapauttajina" marssineet Zargradiin (keisarikaupunkiin). Päiväkauden Pietarissa punnittiin sellaista suunnitelmaa, että oli miehitettävä Konstantinopoli huolimatta Adrianopolissa tehdystä aselevosta, ilmoitettava Europan suurvalloille Turkin vallan Balkanilla loppuneen ja kutsuttava niiden edustajat kongressiin ratkaisemaan itämainen kysymys, mutta sillä aikaa pidettävä käsipanttina hallussaan valloitettua kaupunkia. Mutta Englannin uhkaavan esiytymisen pelko, jonka panssarilaivat taisteluun valmiina olivat ankkurissa Marmara-meressä Prinssi-saarten luona, sekä aikaisempien virallisten selitysten huomioon-ottaminen, että keisarillisen hallituksen aikomus ei ollut miehittää Konstantinopolia, kehoittivat tekemään rauhan luopumalla siitä sotilaallisesta ja valtiollisesta riemuvoitosta, mitä marssiminen vihollisen pääkaupunkiin tiesi. Ivahymy huulillaan ja voittajan ylpein elein kenraali Ignatiev San Stefanossa astui Turkin valtuutettuja vastaan ja saneli 3 p. maaliskuuta rauhanehdot: Serbian ja Montenegron riippumattomuuden tunnustaminen ja näiden valtioiden alueiden laajennus, Bosnian ja Herzegovinan itsehallinto kristityn kuvernöörin alaisina, vielä Bessarabian takaisin antaminen Romanialle annettavaa, Venäjän määrättävää korvausta vastaan, Suur-Bulgarian valtakunnan perustaminen, joka Venäjän yliherruuden alaisena ulottuisi Mustasta merestä Egean mereen, Turkin Armeniassa olevien Karsin, Batumin, Ardahanin ja Bajazetin piirien luovuttaminen sekä sotakorvaus. Tahallaan Ignatiev ei maininnut mitään eräästä 15 p. tammik. 1877 tehdystä salaisesta liitosta, jossa Itävalta-Unkari oli vakuuttanut ystävällisen puolueettomuutensa tiedossa-olevassa sodassa vastineeksi siitä, että Venäjä salli sen miehittää Bosnian ja Herzegovinan. Tämä painava virhe, jota Ignatiev sitten koetti puolustella sillä, ettei hän muka tiennyt tuosta Pietarin ja Wienin välisestä salaisesta sopimuksesta, saattoi heti Itävalta-Unkarin Englannin puolelle. Molempien maiden hallitukset panivat vastalauseensa vuoden 1856 Pariisin kongressin määräysten yksipuolista kumoamista vastaan ja antoivat sille painavaa pontta sotavarustuksilla sekä kuljettamalla väkeä Intiasta Europpaan. Romaniassa yleinen mielipide joutui kuohuksiin siitä, että vaadittiin sitä luovuttamaan Etelä-Bessarabia kiitokseksi siitä, että tämä maa oli pulmallisena aikana Venäjän pyynnöstä antanut sille aseellista apua. Uusi sota uhkasi puhjeta. Venäjä ei sotilaallisesti eikä rahallisesti kyennyt sitä käymään. Kenttäarmeija ynnä kaarti oli Etelä-Bulgariassa ja Trakiassa, vailla rautatie- ja meriyhteyttä kotimaan kanssa, pohjoisessa Itävalta-Unkarin ja Romanian, etelässä englantilaisten ja intialaisten sotavoimien uhkaamana, jotka brittiläisen laivaston turvissa oli määrä viedä maihin Dedeagatshissa ja Gallipolissa. Kauhea lavantautiepidemia harvensi urhokasten venäläisten joukkojen rivejä, tuhannet saivat hengellään maksaa surullisen veron niille häpeämättömille sotasaalistajille, jotka lahjomalla suuriruhtinas Nikolai Nikolajevitshin olivat saaneet armeijan muonittamisen ja varustamisen tehtäväkseen ja antaneet sotamiesten, paperianturat saappaissa, nälkäisinä ja viluisina talvella marssia Balkan-vuorten poikki. Ja niinkuin Venäjän armeijan sotakuntoisuus taistelukentillä, niin aleni Europan pörsseissä viikko viikolta Venäjän ruplan kurssi. Sekä sotaministeri Miljutin että myöskin rahaministeri v. Reutern selitti tsaarille kruununeuvostossa, että toinen sota johtaisi tappioon — ja vallankumoukseen. Se ratkaisi. Kreivi Pietari Shuvalov, ennen III osaston johtaja, vuodesta 1874 lähettiläänä Lontoossa, sai keisarillisen käskyn koettaa saada aikaan sopimuksen Englannin kanssa.
Englannin pääministeri lordi Beaconsfield piti kiinni siitä brittiläisestä itämaan-politiikasta, joka 1830-luvulta asti Urquhartin[4] paljastuksien johdosta Venäjän valloitusaikeista oli syvästi juurtunut Englannin kansaan ja valtiomiehiin. Turkin europpalaiset alueet olivat sille säilytettävät ja sitä oli autettava Venäjän hyökkäystä vastaan. Lontoossa Shuvaloville 30 p. toukok. 1878 annettiin ne ehdot, joilla Englanti tahtoi luopua sodasta Venäjää vastaan: turkkilaisen vasallivaltion Bulgarian supistaminen kolmanteen osaan sille San Stefanossa määrätystä koosta, sekä Venäjälle, Serbialle ja Montenegrolle luovutettavien alueiden vähentäminen. Viittä päivää myöhemmin, kesäkuun 4 p:nä, Turkki maksoi brittiläisen avun luovuttamalla 9,300 neliökilometrin suuruisen Kypros-saaren, jolla tavoin Englanti sai kaipaamansa laivastotukikohdan Välimeren itäosassa.
Kun lordi Salisbury ja kreivi Shuvalov olivat allekirjoittaneet Lontoon "memorandumin", niin Europpa taaskin kerran sai nähdä suurvalta-kongressin, jossa muka oli ratkaistava mitä tärkeimpiä kysymyksiä, jotka kaikissa pääkohdissa kuitenkin jo olivat ratkaistut. Ranskan hallitus viisaasti kyllä ei halunnut kokouspaikaksi Pariisia, ja ruhtinas Bismarck päätti raskaalla mielellä olla Venäjän hallitukselle mieliksi ja suostua johtamaan puhetta kongressissa, joka pidettiin Berliinissä. Aavistiko tuo silloin taudin vaivaama valtiomies, että ystävyydenpalvelus, jonka hän "rehellisenä välittäjänä" tahtoi tehdä tsaari Aleksanteri II:lle ja Venäjän valtakunnalle, oli saattava hänet mitä ilkeimpien epäluulojen alaiseksi ja pakottava Saksan hakemaan uutta valtiollista orienteerausta? Kongressissa Saksan valtiokansleri vilpittömimmällä tavalla kannatti kaikkia venäläisiä vaatimuksia, jotka kreivi Shuvalov sen ensimmäisenä ja hänen esimiehensä, ulkoasiainministeri, valtiokansleri ruhtinas Gortshakov sen toisena valtuutettuna esitti. Ne olivat vaatimattomat, koska ne eivät voineet ylittää Englannin kanssa tehtyä salaista sopimusta. Kokonaisen kuukauden, kesäkuun 13 p:stä heinäkuun 13 p:ään, kestivät diplomaattien keskustelut, koska lordi Beaconsfield ja ruhtinas Gortshakov riitelivät Lontoon "memorandumin" yksityiskohdista ja Balkanin-valtioiden lähettiläillä oli suurvaltojen edustajille esitettävänä tavaton määrä valituksia ja anomuksia.
Kiukusta kiehuen Venäjän yleinen mielipide seurasi Berliinissä tapahtuvia keskusteluja ja kuuli Habsburgien monarkian kanssa 15 p. tammik. 1877 tehdystä sopimuksesta, jonka mukaisesti kongressi yksimielisesti Itävalta-Unkarille lupasi slaavilaiset maat Bosnian ja Herzegovinan sekä Novi-basarin sandshakin miehitysoikeuden, joka alue niinkuin kiila erotti toisistaan Serbian ja Montenegron. Se kiihtyi Venäjän ja Turkin välisen rajan määräämisestä Aasiassa, joka ruhtinas Gortshakovin hämmästyttävän maantieteellisen tietämättömyyden tähden vedettiin Englannin tahdon mukaisesti ja antoi Turkille takaisin Bajazetin alueen. Mitä suurinta suuttumusta synnytti lopputulos, venäläisen Suur-Bulgarian muuttuminen turkkilaiseksi Pien-Bulgariaksi. Kaksisataa tuhatta ihmishenkeä ja kaksi miljaardia ruplaa, niin valitettiin, Venäjä tässä sodassa oli uhrannut, jotta siltä europpalaisessa kongressissa riistettäisiin ne niukat voitonhedelmät, jotka San Stefanon rauha sille oli tuottanut. Venäjän sanomalehdistö etsi syyllistä ja löysi hänet pian valtiosensuurin avulla: Bismarck, joka Venäjän avulla oli perustanut Saksan valtakunnan, ei Berliinin kongressissa ollut ollut "rehellinen välittäjä", vaan kiittämätön kavaltaja. Jota suuremmaksi salainen raivo oman hallituksen sisä- ja ulkopolitiikkaa vastaan kasvoi, sitä enemmän yltyi julkinen kiihoitus puheessa ja kirjoituksessa Saksaa ja sen kansleria vastaan, joka oli Venäjältä sulkenut kohtalon sille määräämän tien Konstantinopoliin. Venäjän sanomalehdistön Saksaa vastaan käymän sodan valtiolliset seuraukset olivat sangen huomattavat, jopa kohtalokkaat. Perinnäinen saksalais-venäläinen ystävyys lakkasi, kolmenkeisarin-liitto vuodelta 1872 raukesi, ja sen sijaan astui Saksan ja Itävalta-Unkarin välinen liitto Venäjää vastaan. Vain vastahakoisesti kanslerinsa kehoituksiin mukautuen keisari Vilhelm I 7 p. lokakuuta 1879 allekirjoitti sen asiakirjan, joka ikiajoiksi repi rikki Venäjän kanssa solmitut langat. Myöhemmin ei ole puuttunut yrityksiä sekä puolelta että toiselta solmia ne uudestaan.
Kun 1904 sota Japanin kanssa alkoi, selitti yht'äkkiä koko Venäjän sanomalehdistö — ylhäältä saamansa viittauksen johdosta —, että Bismarckin loukkaus vuonna 1878 johtui väärinkäsityksestä: ei Saksa vaan Englanti oli silloin saanut aikaan nuo Venäjälle niin nöyryyttävät Berliinin kongressin määräykset. Sodan päättymisen jälkeen hallitus piti hyödyllisenä uudestaan aloittaa tuon vanhan tarinan Saksan ja Bismarckin kurjasta kiittämättömyydestä. Rehevästi versoi satu edelleen herkkäuskoisessa Venäjän kansassa ja antoi sille "siveellisen oikeuden" saksalaisvihaan, joka 1914 antoi hallitukselle lujuutta ja arvoa, mutta teki venäläisten sodankäynnin vihollismaassa siinä määrin villin halpamaiseksi, ettei Venäjän armeija koskaan ennen taistellessaan ranskalaisia, englantilaisia, italialaisia, turkkilaisia ja japanilaisia vastaan ollut moista osoittanut.
3. LUKU.
Vallankumouksellinen liike ja Aleksanteri II:n kuolema.
"Hävittämisen halu on luovaa halua, joka valmistaa uutta elämää."