Paikallishallinnon tehtäviä varten valtakunta oli jaettuna 77 kuvernementtiin ja 18 alueeseen (1878). Jokaisen etupäässä oli valtiovallan edustajana ja poliisin johtajana kuvernööri. Hänen tuli huolehtia rauhasta ja turvallisuudesta, edistää hyvinvointia ja sivistystä, valvoa kunnallishallinnon elimiä ja olla puheenjohtajana lukuisissa komissioneissa. Vuosittain hän matkusti hallintoalueellaan ja antoi sen tilasta kertomuksen tsaarille, jolle samaan aikaan III osasto antoi salaisen kertomuksen asianomaisen kuvernöörin toiminnasta, hänen vioistaan ja ansioistaan. Nikolai I oli mielellään uskonut maakuntien hallinnon vanhoille kenraaleille, jotka pitivät tointansa hyvin-ansaittuna laiskanvirkana, tarkasti välttivät kaikkea todellista työtä ja yksinomaan koettivat valtiolle vaarallisena ehkäistä kaikki yhteiskunnan puolelta tapahtuneet aloitteet ja siten turvata kykenemättömän ja epärehellisen virkamiehistön kaikkivaltaa ja arvoa.
Aleksanteri II (1855-1881) oli kruununperillisenä hänkin kuulunut isänsä keskitetysti virkavaltaisen järjestelmän ihailijoihin. Niinkuin monen muun, oli Krimin-sodan loppu avannut hänenkin silmänsä ja kypsyttänyt hänen päätöksensä astua uudistuksien tielle. Hänen ensimmäinen suuri työnsä oli ollut maaorjuuden lakkauttaminen (1861), jota sitten oli seurannut kokonainen sarja syvälle venäläiseen elämään koskevia uudistuksia. Uusi yliopisto-ohjesääntö vuodelta 1863 myönsi yliopistoille rajoitetun itsehallinnon saksalaisen mallin mukaan. Kaikkien pilkaksi ja häpeäksi muuttunut oikeuslaitos muodostettiin 1864 uudestaan ranskalaismallisella tuomioistuinuudistuksella, joka parhaiten kaikista uudistuksista on kestänyt koetuksen. Samana vuonna perustettiin "semstvo"-laitoksia aatelisen ja porvarillisen suurmaanomistuksen sekä talonpoikaisen yhteisomistuksen edustajista ja luotiin siten piiri- ja kuvernementtimaapäiviä, joille uskottiin paikallinen itsehallinto. Uusi painolaki vuodelta 1865 lakkautti pääkaupunkien sanomalehtien ennakkosensuurin ja korvasi sen ranskalaisella järjestelmällä kolmenkertaisine varoituksineen, jota silloin pidettiin edistyksenä. 1870 kaupungitkin Preussin mallin mukaan valmistetulla kaupunkijärjestyksellä saivat taloudellisen itsehallinnon. Sotalaitos uudistettiin ensin ranskalaisen armeijajärjestelmän mukaan, sitten saksalais-ranskalaisen sodan vaikutuksesta Preussin mallin mukaan, mikä teki välttämättömäksi yleisen asevelvollisuuden voimaansaattamisen 1874. Rahalaitos järjestettiin uudestaan, tulleja alennettiin, uudenaikaisia kulutusveroja otettiin käytäntöön, häpäiseviä ruumiinrangaistuksia poistettiin. Kaikkien näiden 1860-luvun uudistuksien seurauksena oli valtakunnan taloudellisen elämän vilkastuminen. Tähän asti kokonaan laiminlyödyn rautatielaitoksen kehitys ulkomaisen pääoman avulla kohotti kauppaa ja teollisuutta, avasi viljasta rikkaille maakunnille pääsyn maailmanmarkkinoille ja edisti maataloudellista viljelystä. Lukuisia osakeyhtiöitä syntyi maan luonnollisten rikkauksien käyttämiseksi.
Uudistuksien valmistamisen ja toteuttamisen aikana taisteli toisiansa vastaan kaksi puoluetta, jotka 1840-luvulla olivat lähteneet kirjallisista piireistä ja nyt saattoivat harrastuksineen esiytyä julkisuudessa: slavofiilit ja sapadnikit (lännen ihailijat). Liittyen saksalaiseen romantiikkaan ja Hegelin oppiin jokaisen kansan historiallisesta tehtävästä teologi Homjakov, filosofi Kirejevski ja historioitsija Konstantin Aksakov olivat kehittäneet historiallis-filosofisen teorian, joka 1860-luvulla kiteytyi valtiolliseksi ja taloudelliseksi ohjelmaksi, mikä sai kaunopuheisimman ilmaisunsa 1871 Danilevskin teoksessa "Venäjä ja Europpa". Slavofiilien opin mukaan europpalainen maailma jakautui kreikkalais-slaavilaiseen puoliskoon idässä ja romaanis-germaanilaiseen lännessä. Molempien osien sivistyksen alkuperäisenä perustuksena on kristinusko, joka kuitenkin lännessä muka on poikennut oikealta tieltä ja väärentänyt Jeesuksen opin hengen. Rooman virheet ja rikokset synnyttivät protestanttisuuden, joka muka hylkäämällä perintätiedon ja kieltämällä arvovallan vie kirkolliseen anarkiaan. Venäjä sitävastoin ei ole saanut kristinuskoa Roomasta eikä Wittenbergistä, vaan Konstantinopolista alkuperäisessä puhtaudessaan ja totuudessaan ja on myöskin osannut sen siinä pysyttää. Siitä syystä se on säilynyt paavilliselta tyranniudelta ja protestanttiselta vapaa-ajattelulta. Mutta Venäjällä eivät elä ainoastaan kristinuskon vanhat dogmit, vaan myöskin sen vanha henki, hurskaan nöyryyden, kärsivällisyyden ja veljellisen rakkauden henki, jota Kristus sanallaan ja esimerkillään opetti. Tämä idän ja lännen välinen pääeroavaisuus muka selittää noiden Europan molempien osien kokonaan erilaisen valtiollisen, yhteiskunnallisen ja sivistyskehityksen.
Länsi-Europan historia näyttää ryöstö- ja kansalaissotien surullisen kuvan. Väkivalta, orjuus ja viha muodostavat sen valtiojärjestyksen perustuksen. Sen ulkonaisesti häikäisevä valekulttuuri perustuu muka yksilölliseen kapitalismiin ja on sen mukana häviävä yleiseen anarkiaan.
Vallan toisen kuvan, rauhallisen sopusointuisen, näyttää muka Venäjän valtiollinen ja yhteiskunnallinen kehitys. Valtakunta ei ollut syntynyt valloituksen kautta, vaan kutsumalla vapaaehtoisesti maahan varjagi-ruhtinaat. Siinä ei muka ollut mitään riistäjien ja riistettyjen välisiä luokkataisteluja, ei mitään valtion ja kirkon välisiä riitoja, ei vallankumouksia eikä uskonsotia, ei sortoa eikä kurittomuutta! Täällä vallitsi rauha ja vapaus! Valtion etupäässä oli itsevaltias tsaari rajattomine valtoineen, vapaasti määräävänä, mutta kuitenkin kansan ääntä kuullen, joka ensin tuli ilmoille kaupunkien kansalaiskokouksissa, sitten maapäivillä, Semski Sobor'issa. Onni ja tyytyväisyys vallitsi kansassa, kiitos olkoon talonpoikaisen yhteisomistuksen, jossa ilmeni venäläisen talonpojan siveellinen korkeus, idän auttava veljesrakkaus vastoin lännen säälimätöntä kilpataistelua. Mutta tässä suuressa sopusointuisessa kuvassa oli eräs ruma musta pilkku: tsaari Pietari, jota väärin sanotaan suureksi, ja hänen niinsanotut uudistuksensa. Valesivistyksen ulkonaisen loiston häikäisemänä hän Nevan rannoilla avasi ikkunan Europpaan päin, josta lahoavan lännen taudinsiemenet tunkivat maahan ja myrkyttivät venäläisen yhteiskunnan ylemmät kerrokset. Venäläinen talonpoika, kansa, ei kuitenkaan ollut sille altis. Läpi vaihtelevien kohtaloiden hän uskollisesti ja lujasti sydämessään säilytti "menneisyyden elävän perinnön", Venäjän kansan olemuksen, "kirkkaan lähteen, joka pursui elämän vettä, salaisen, tuntemattoman, mutta valtavan".[3] Nykyajan tehtävä muka oli taas tehdä kirkossa, valtiossa ja sivistyksessä eläväksi ja vaikuttavaksi tämä menneisyyden perintö ja siten korjata se onnettomuus, minkä Pietarin uudistukset olivat Venäjälle tuottaneet. Vain siten Venäjä on saava maailmanhistoriallisen merkityksen, on voiva ihmiskunnalle julistaa uuden totuuden.
Tämän ohjelman toteuttamisen tietopuolinen kaavake oli: "oikeauskoisuus, itsevaltius, kansallisuus". Yksi edellytti toisen. Elimellisessä yhteydessään nämä kolme periaatetta kykenivät luomaan, ei vain Venäjän ja muiden slaavilaiskansojen onnen, jotka kansat tämän maan tuli vapauttaa, vaan koko maailman onnen. Niinkuin kerran sivistyneen roomalaisen syvästi halveksiman, ulkonaisesti köyhän ja sivistymättömän kristinuskon totuus on voittanut vanhan ajan pakanallisen maailman ja sen valtiolliset voimakeinot, niin myöskin slavofiilien opin sisäinen totuus on murtava länsimaisen itserakkaan ylpeyden, sillä sen kulttuuri oli kuilun partaalla. Jos Länsi-Europpa yleensä vielä voi pelastua lähenevältä anarkialta, niin se on mahdollista vain hyväksymällä slavofiilien ohjelma. Tämän totuuden tunnustamista eivät Länsi-Europan johtavat henget ajanpitkään voi torjua luotaan.
Tätä mystillistä puolueohjelmaa vastaan, joka romantiikan harsolla peitti kaiken, mitä Venäjän menneisyydessä oli surullista ja rumaa, sapadnikit eli venäläiset vapaamieliset edustivat sitä vallan vastakkaista kantaa, että Länsi-Europan kulttuuri oli maailmankulttuuri, ja että sen levittäminen Venäjälle vain saattoi koitua kansalle ja valtiolle onneksi. Aluksi sapadnikit määräsivät suunnan seurapiireissä ja hallituksessa, toivoen voivansa kruunata uudistustyön valtiosäännöllä, ja tämän ajatuksen puolelle he saivat myöskin hallitsijan, joka semstvoissa näki vastaisten kansanedustajien koulun. Vuonna 1863 tapahtui muutos, sen käänteen johdosta, minkä Puolan kysymys, huolimatta hallituksen vapaamielisestä ohjelmasta, sai. Puolalaisten kapina ja se seikka, että he toivoivat ulkomaiden aseellista apua, kuohutti venäläisten kansallistunnetta ja sai ilmi leimahtamaan isänmaallisen innostuksen, jota taantumuspuolue käytti tarkoituksiinsa. Laajat piirit kääntyivät silloin slavofiilien puolelle, joilla oli melkoinen kokoava voima johtavan lehtensä Moskovskija Vjedomostin päätoimittajassa, professori Katkovissa. Hänen vaikutuksensa ulottui pian korkeimpiin hallituspiireihin ja tsaarin ympäristöön. Aleksanteri II oli pehmeä luonne, mieleltään hyväntahtoinen ja ihmisystävällinen, mutta päätöksissään horjuva. Luottamatta paljoakaan omaan arvosteluunsa hän kallisti korvansa vastuuttomille neuvonantajille, sekä miehille että naisille. Hänen puolisonsa, joka oli sairas ja katkeroitunut ja protestanttisesta kasvatuksestaan huolimatta haki lohdutusta pyhimystenkuvilta, oli tullut pappisvaltais-taantumuksellisen hovipuolueen keskukseksi, johon kuului ovelia hengenmiehiä, tekohurskaita hovinaisia sekä räikeän yksipuolinen perintöruhtinas. Tämän pienen, mutta vaikutusvaltaisen piirin avulla Katkov kukisti vapaamielisen kansanvalistusministerin Golovninin (1866) ja sisäasiainministerin Valujevin (1868) ja asetti heidän sijaansa luottamusmiehiään. Vapaamielisiä uudistusehdotuksia typistettiin taantumukselliseen suuntaan. Voitetussa Puolassa slavofiiliset virkamiehet uutterasti tekivät työtä länsimaisen sivistyksen tuhoamiseksi.
Sisäpolitiikasta slavofiilipuolue kääntyi ulkopolitiikkaan. Tässä Danilevskin 1871 ilmestynyt teos, josta tuli slavofiilien opin katkismus, näytti tien: Jumalan kaitselmus oli muka antanut turkkilaisten tunkeutua Aasiasta Europpaan, varjellakseen eteläslaavilaiset kansat länsieuroppalaiselta tartunnalta aikana, jolloin Venäjä vielä oli heikko. Turkin herruus oli hyödyllinen niin kauan kuin se oli vahva. Nyt, kun Osmanien valtakunta oli tullut "sairaaksi mieheksi", Europan suurvaltojen kiistakapulaksi, uhkaa serbialaisia ja bulgarialaisia europpalaistumisen vaara. Hetki on tullut vapauttaa heimoveljet Turkin ikeestä!
Samana vuonna alkoi salainen kiihoitustyö Balkanin niemimaalla. Tässä tarkoituksessa slavofiilinen Moskovassa oleva puoluejärjestö, joka käytti viatonta nimitystä "slaavilainen hyväntekeväisyysyhdistys", oli perustanut Pietariin salaisen "keskuskomitean", jonka puheenjohtajana toimi perintöruhtinas ja joka oli läheisimmässä yhteydessä Venäjän Konstantinopolissa olevan lähettilään, kenraali Ignatievin kanssa. Tämä totuutta-karttava diplomaatti, jolle turkkilaiset olivat antaneet kuvaavan nimen "valheen isä", johti lukuisain venäläisten konsulien avulla vallankumouksellista kiihoitusta sulttaanin serbialaisten ja bulgarialaisten alamaisten keskuudessa, salaisten asevarastojen perustamista oikeauskoisiin luostareihin, sanomalehtien ja ihmisten ostamista. Hän antoi merkin serbialaisten kapinaan Bosniassa ja Herzegovinassa vuonna 1875, bulgarialaisten nousuun seuraavana vuonna, Serbian ja Montenegron sodanjulistukseen Portille. Sillä oli tulipalo Balkanilla sytytetty. Yleisen mielipiteen paino, jota slavofiilit olivat johtaneet ja joka oli leimahtanut isänmaallis-sotaiseksi innostukseksi, pakotti epäröivän hallituksen 24 p. huhtik. 1877 julistamaan sodan Turkille.
II. Venäläis-turkkilaisen sodan loppu.