Aleksanteri II päätti astua uudistuksen tielle. Tämän tehtävän hän uskoi kenraali Loris-Melikoville, joka oli synnyltään armenialainen ja Turkin sodassa oli hankkinut itselleen mainetta Karsin valloituksella. Rajattomilla valtuuksilla varustettuna sotilaallisena diktaattorina hänen oli määrä lepyttää yleistä mielipidettä vapaamielisellä hallituspolitiikalla ja samaan aikaan hävittää salassa hiipivä, taisteleva nihilismi. Hänen allensa alistettiin välittömästi sisäasiain ministeriön III osasto ja nuo kuusi kenraalikuvernööriä, joista tähän asti kukin oman harkintansa mukaan oli menestymättä vastustanut vallankumousta.
Diktaattorin ensimmäiset toimenpiteet olivat vihatun III osaston lakkauttaminen sekä yhtä vihatun taantumuspuolueen johtajan, pyhän synodin yliprokuraattorin ja kansanvalistusministerin, kreivi Dimitri Tolstoin poistaminen paikaltaan. Mutta hänen seuraajakseen tuon korkeimman kirkollisen viraston johtajana tuli valtakunnanneuvoston jäsen Konstantin Pobedonostsev, jonka kiihkoisan slavofiiliset mielipiteet kuitenkin olivat Loris-Melikoville tuntemattomat. Sitten hallitseva kenraali koetti — ja asiassa jossain määrin menestyenkin — puhdistaa hallinnon, varsinkin poliisilaitoksen, huonoista aineksista sekä lähettämällä tarkastavia senaattoreja etäisiin maakuntiin hillitä paikallisten mahtimiesten mielivaltaista hallitusta. Karkoitettuja palasi Siperiasta. Tähänastisen itsehallintoa vastaan noudatetun neulanpistopolitiikan sijaan tuli rakastettava, myötämielinen suhtautuminen ennen niin tylyjen ja käskevien kuvernöörien puolelta. Alettiin rauhoittua. Semstvokokouksissa ja sanomalehdistössä, sähkösanomissa ja adresseissa lausuttiin "sydämen diktatuurille" yhteiskunnan luottamus.
Vuoden ajan menestyen virkaansa hoidettuaan Loris-Melikov katsoi ajan tulleen neuvoa tsaaria kutsumaan kokoon kansaneduskunnan ja sai siihen hänen suostumuksensa. Hänen valtiosääntöehdotuksensa 10 p:ltä helmik. 1881 ei mennyt pitemmälle kuin Valujevin ehdotus ja myönsi siis semstvo- ja kaupunkiedustajista valittavalle tulevalle "Yleiselle komissionille", niinkuin valtakunnanneuvostollakin oli, vain neuvoa-antavan vallan kaikkiin hallituksen esityksiin nähden. Sunnuntaina 13 p. maalisk. klo 1/2 1 ip. Aleksanteri II allekirjoitti erään Loris-Melikovin sepittämän julistuksen, joka ilmoitti kansalle, että pian kutsuttaisiin kokoon parlamentti, ja käski heti julkaista sen.
Vallan salaa venäläisten hallitusmenetelmien mukaan oli valtiosääntöä suunniteltu, ja syvimmässä salaisuudessa salaliittolaisten tapaan sosiaalivallankumoukselliset samaan aikaan tekivät viimeiset valmistuksensa uudeksi murhayritykseksi tsaaria vastaan. Kohtalokkaimmalla tavalla hallituksen teko kävi ristiin sen vihollisten hankkeen kanssa. Tosin oli vallankumouksellisten toimeenpanevan valiokunnan esimies Seljabov 10 p. maaliskuuta joutunut poliisin käsiin, mutta muuan nuori tyttö, Sofia Perovskaja, erään senaattorin tytär, oli hänen sijastaan ottanut johdon ja tarmollaan pitänyt pystyssä salaliittolaisten rohkeuden.
Talvikuukausina Aleksanteri II tavallisesti sunnuntaisin vastaanotti paraadin Mikaelintorin ratsastuskoulussa. Eräs sieltä Talvipalatsiin johtava katu oli miinoitettu, kahdella muulla kysymykseen tulevalla kadulla oli käsigranaatinheittäjiä. Tsaari valitsi palatakseen palatsiin Katariinankanavaa pitkin johtavan kadun, missä Sofia Perovskaja nenäliinallaan antoi lähimmälle toimimiehelle, eräälle Rysakov nimiselle ylioppilaalle, sovitun merkin. Hän heitti pomminsa, joka särki palasiksi ajoneuvot ja tappoi monta henkivartioon kuuluvaa kasakkaa. Keisari nousi haavoittumattomana pirstatuista vaunuista ja aikoi jalan palata palatsiin. Mutta kaksi salaliittolaista seisoi vielä vaanimassa samalla kadulla. Lähin oli nuori puolalainen ylioppilas, Grinevitski, Puolan slavofiilisen venäläistyttämispolitiikan tuote. Kansallisuutensa hän oli hylännyt ja liittynyt venäläiseen "vapausliikkeeseen". Kolmannen asteen asiamiehenä, joka semmoisena ei edes tuntenut salakomitean johtajia, mutta oli tullut heidän sokeaksi välikappaleekseen, hän seisoi Katariinankanavan luona, valmiina murhaan. Hän oli nyt vuorossa. Kalpea poikanen astui hallitsijaa vastaan, otti viittansa taskusta vasuun verhotun räjähdyspommin ja heitti sen katukivitykseen. Räjähdys repi hänet kappaleiksi ja haavoitti kuolettavasti keisaria. Vähissä hengin Aleksanteri II vietiin Talvipalatsiin, missä hän samana iltana kuoli.
Aleksanteri III nousi valtaistuimelle. Kun hän, nuorempana poikana, alkuaan ei ollut määrätty hallitsijaksi, niin hän onnettomuudekseen oli saanut puhtaasti sotilaallisen kasvatuksen niinkuin isänsä isä Nikolai I, jota hän monessa suhteessa muistutti. Vanhemman veljensä Nikolain, paljon lupaavan lahjakkaan miehen, kuoleman johdosta Aleksanteri 1865 sai perintöoikeuden kruunuun ja otti puolisokseen tanskalaisen prinsessaan Dagmarin, velivainajansa morsiamen. Isä riensi korjaamaan, mitä pojan kasvatuksessa oli laiminlyöty, ja tutustuttamaan tulevaa hallitsijaa valtio-oikeudellisiin kysymyksiin. Tämä tehtävä uskottiin Moskovan yliopiston siviilioikeuden professorille, Konstantin Pobedonostseville. Tämä papiston piiristä peräisin oleva oppinut oli kiihkoisa slavofiili, joka osasi juurruttaa mielipiteensä oppilaaseensa ja voittaa hänen täyden luottamuksensa. Hengenvoimaa luonto oli kieltänyt Aleksanteri III:lta, mutta suoruus, velvollisuudentunto, rehellinen tahto tehdä Venäjän hyväksi parhaansa Jumalan hänelle määräämällä paikalla olivat uuden hallitsijan tunnusmerkkejä. Siihen tuli tosin, niinkuin usein henkisesti vähäpätöisillä ihmisillä, tuskallinen epäluulo eteviä miehiä kohtaan sekä itsepintainen kiinnipitäminen kerran omistetusta mielipiteestä ja päähän päntätystä teoriasta.
Aleksanteri III aikoi aluksi täyttää isänsä valtiollisen testamentin. Sen johdosta oli 20 p. maaliskuuta ministerineuvoston kokous, jossa tsaari johti puhetta ja jossa olivat läsnä myöskin suuriruhtinaat Konstantin ja Vladimir. Suuri enemmistö, siinä myöskin molemmat suuriruhtinaat, kannatti Loris-Melikovin esittämää ohjelmaa. Ainoastaan pyhän synodin uusi yliprokuraattori, Pobedonostsev, hylkäsi jyrkimmällä tavalla ja kiihkoiselle kamariviisaalle ominaisella innolla aiotun kansaneduskunnan kokoonkutsumisen, uuden "jaaritteluklubin", niinkuin hän sanoi, joka vain oli tuottava Venäjälle hirvittävää onnettomuutta, niinkuin muka Länsi-Europan esimerkki osoitti. Entisen opettajan intohimoiset esitykset tekivät tsaariin tarkoitetun vaikutuksen. Hän alkoi horjua ja jätti asian edelleen harkittavaksi eräälle "erityiselle komitealle", jonka esimiehenä toimi Loris-Melikov. Ratkaisu oli siis lykätty. Silloin sosiaalivallankumouksellinen puolue jälleen karkein käsin tarttui Venäjän kohtaloihin. Peläten kansan kiihoittunutta mielialaa pysyivät sen jäsenet viisaasti piilossa loukoissaan ja tyytyivät vastaiseen valtiolliseen toimintaansa nähden keisarinmurhan jälkeen sepittämään niinsanotun "toimeenpanevan komitean avoimen kirjeen Aleksanteri III:lle". Maalisk. 23 p. se toimitettiin tsaarin tietoon. Tämä Leo Tihomirovin sepittämä, sangen opettavaan äänilajiin laadittu asiakirja, joka oli rikas analogiatodistuksista sekä terästetty valheilla ja uhkauksilla, teki hallitsijaan sen vaikutuksen, ikäänkuin kansaneduskunnan kokoonkutsuminen merkitsisi antautumista sen puolueen tahtoon, joka oli murhannut hänen isänsä.
Sillävälin kuin Aleksanteri III päättämättömänä horjui sinne tänne, alkoi kulissien takana ja julkisuudessa innokas taistelu valtiosäännön puolesta ja sitä vastaan. Vapaamieliset aatelis- ja semstvokokoukset anoivat "valtiosäännön antamista vallankumouksen vastustamiseksi", slavofiilit taas pyysivät — Aksakov eräässä 9 p. huhtik. slaavilaisessa hyväntekeväisyysyhdistyksessä pitämässään puheessa ja Katkov Moskovskija Vjedomostissaan — "itsevaltiuden vahvistamista". Sillävälin "erityinen komitea" tuloksiin pääsemättä piti kokouksiaan; sen viimeinen istunto oli 10 p. toukokuuta Pietarissa. Samana päivänä tapahtui ratkaisu Gatshinassa tsaarin kabinetissa. Pobedonostsev esitti hänelle luonnoksen julistukseksi, jonka hän keisarin pyynnöstä muiden ministerien tietämättä oli sepittänyt. Se sai Aleksanteri III:n täyden hyväksymisen, joka yliprokuraattorin innokkaan vetoamisen johdosta kirjoitti sen alle ja käski heti julkaista sen edeltäkäsin asiasta ministerineuvostossa neuvottelematta. Tässä manifestissa hallitsija julisti raskaana hetkenä ottaneensa vastaan hallituksen "uskoen itsevaltiuden voimaan ja totuuteen, jonka hän lujasti oli päättänyt säilyttää ja kaikkia hyökkäyksiä vastaan puolustaa". Aleksanteri III ei ollut tietoinen siitä, että tämä selitys teki mahdottomaksi kansaneduskunnan kokoonkutsumisen.
Niinkuin salama lensi tieto julistuskirjasta "erityisen komitean" istuntoon saman päivän iltana. Kuka sen oli sepittänyt? Ivallisesti hymyillen Pobedonostsev tunnusti sen tehneensä ja otti rauhallisena vastaan virkaveljiensä vihaa-uhkuvat silmäykset ja sanan "konna", jonka Loris-Melikov kiihdyksissään heitti hänen silmilleen.
Seuraavana päivänä sähkölennätin tiedotti koko Venäjälle, että hallituksen suunta pysyisi ennallaan, itsevaltaisena. Loris-Melikov jätti erohakemuksensa, josta Aleksanteri III kovin hämmästyi.