Pobedonostsev tarttui Venäjän valtakunnan hallitusohjiin.
4. LUKU.
Kansantalous ja finanssipolitiikka 1881-1904.
"Maanviljelijän hätä antaa tehtaalle leivän."
Venäläinen sananlasku.
Toisiaan vastaan taistelevien sapadnikien ja slavofiilien valtiolliset ja yhteiskunnalliset mielipiteet saivat ilmaisunsa myöskin valtion elinkeinoelämässä. 1860-luvulla, jolloin edellinen puolue oli vallassa, loi venäläisen katsomuskannan mukaan vapaamielinen tullipolitiikka edulliset edellytykset valtakunnan taloudellisten voimien kehitykselle Länsi-Europan mallin mukaan ja sen pääomia hyväkseen käyttäen. Teollisuus ja kauppa alkoivat kukoistaa, ja maatalouden tuotto kasvoi, jolle uudet rautatiet avasivat kannattavia markkinapaikkoja. 1870-luvun vallankumousliike valmisti vähitellen tapahtuvaa siirtymistä valtiolliseen taantumukseen, joka hyödyttömästi sitoi paljon voimia. Turkin sodan kustannukset pakottivat hallituksen koroittamaan kaikkia tullimääriä. Loris-Melikovin lyhyellä uudistuskaudella ei ollut mitään merkitystä talouspolitiikalle. Aleksanteri III:n noustessa valtaistuimelle sisäpolitiikan suunnan horjuminen lakkasi. Tällöin valtaan päässyt taantumuspuolue muunsi slavofiilien romantiikan liikemäisen-käytännölliseksi talouspolitiikaksi ja vaati yhä korkeampia suojelustulleja Länsi-Europasta tapahtuvaa "turmiollista" tavaraintuontia vastaan. Kansallisen oppineiston ylpeys, kemiantutkija Mendelejev, kehitti sitä ajatusta, että Venäjä tyhjentymättömien rikkauksiensa tähden voisi ja että sen tulisi kokonaan luopua ulkomaantavarain tuonnista. Moskovan kauppa- ja teollisuuskongressissa vuonna 1882 slavofiilisten kapitalistipiirien johtaja, Krestovnikov, Moskovan pörssikomitean (kauppa- ja teollisuuskamarin) monivuotinen esimies, selitti, että isänmaallisen elinkeinoelämän valtavaksi kehittämiseksi ei mikään tullimuuri voinut olla kyllin korkea. Puuttuvia raaka-aineita ja ylellisyystuotteita venäläinen Aasia riittävässä määrässä tuottaisi. Tätä ajatusta kehittäessään slavofiiliset poliitikot, sellaiset kuin ruhtinas Uhtomski, hahmottelivat tulevan venäläisen maailmanvallan ihannekuvan, joka olisi vailla vertaistaan suuruudessa. Harkovin professori Migulin, jolla oli suuri arvovalta raha-asioissa, piti niitä korkeita vuoria, jotka erottavat varsinaisen Kiinan sen vasallivaltioista, Altyn-tagia, Kuen-lunia, Karakorumia sekä "suuren muurin" viereistä linjaa Venäjän "luonnollisena" kaakkoisrajana. Siten sisäinen talouspolitiikka mitä läheisimmin liitettiin äärettömyyksiä tavoittelevaan laajennuspolitiikkaan, jonka toteuttamisen vain itsevaltias hallitusmuoto voi taata.
Aleksanteri III:n ensimmäinen raha-asiain ministeri oli professori Nikolai Bunge (1881-1887). Loris-Melikov oli 1880 kutsunut hänet raha-asiain ministerin apulaiseksi, hänen hoidettuaan 30 vuotta menestyksellä opettajatointa Kiovan yliopistossa, ja ministerin erottua hän oli tullut hänen seuraajakseen. Hän oli kaiken valloituspolitiikan jyrkkä vastustaja. Slavofiilisten yrittäjäin vaatimuksiin hän vain epäröiden mukautui koroittamalla tuontitulleja "turvataksensa teollisuuden säännönmukaisen kasvun riittävällä suojeluksella". Päätehtävänään Bunge piti maatalouden edistämistä, talonpoikaissäädyn taloudellista ja yhteiskunnallista kohottamista. Vuoteen 1894 saakka ei Europan etevimmässä maanviljelysvaltiossa ollut mitään maatalousministeriötä, niin että huolenpito siitä, samoin kuin kaupasta ja teollisuudesta, virallisesti kuului raha-asiain ministerin tehtäviin. Aina vuodesta 1861 agraarilainsäädäntö oli ollut kokonaan pysähdyksissä, ja vasta Bunge alkoi sitä edelleen kehittää. Hän uudisti maaveron, lakkautti henkiveron ja helpotti vapaaksilunastusmaksuja, jotka 1881 tulivat pakollisiksi. Hänen yrityksensä lakkauttaa tatarilaisajalta johtuva talonpoikien yhteisvastuu verorästeistä raukesi valtakunnanneuvoston vastustukseen, joka 1885 hylkäsi hänen ehdotuksensa. Vaikeinta oli täyttää isovenäläisten talonpoikien toivomus saada maanomistuksensa laajennetuksi.
Luonnollisen väestönlisäännyksen johdosta oli vuodesta 1861 talonpoikaisen peltoalan paloittelu tullut yhä suuremmaksi, sarat yhä kapeammiksi, jopa 3 1/2 jalan levyisiksi, ja yksityisten talonpoikaisisäntien maaosuudet yhä pienemmiksi. Niityt ja laitumet oli kynnetty pelloksi, mikä puolestaan vaikutti haitallisesti karjanpitoon ja siten maaperän tuottokykyyn. Se tuotti keskimäärin vain 3-4 jyvää. Agraarikysymyksen ainoa järkiperäinen ratkaisu olisi ollut se, minkä Ivan IV:n itsevaltius jo 16. vuosisadalla oli löytänyt: siirtyminen laajaperäisestä voimaperäiseen viljelystapaan, silloin kaskien viljelyksestä kolmivuorojärjestelmään, nyt tästä vanhettuneesta järjestelmästä vuorottaiseen vilja- ja apilaviljelykseen. Niin yksinkertaiselta kuin tämä sääntö paperilla näytti, niin vaikea oli kuitenkin sen toteuttaminen Venäjän silloisissa oloissa. Voittamattomana esteenä oli "mir", isovenäläisen talonpoikaiskunnan yhteisomistus maahan nähden. Saksalainen tutkimusmatkailija, vapaaherra von Haxthausen, oli sen 1843 "keksinyt", ja senjälkeen mir oli koroitettu kansalliseksi epäjumalaksi, jota slavofiilit ihailivat yhtä paljon kuin sosialistit. Odottaessaan pian tapahtuvaa, yleistä siirtymistä yksinomistuksesta valtion kaikkiomistukseen nämä mirissä näkivät Venäjän valtavan etevämmyyden Länsi-Europan edellä. Vuoden 1861 agraariuudistuksessa ei olisi ollut vaikeata määrätä kullekin yksityiselle talonpoikaisisännälle pyöristetty maakappale omaisuudeksi. Mutta se hallituskomissioni, joka suoritti vapauttamistyön, oli asettunut kannattamaan mir-laitoksen säilyttämistä verotus- ja ennen kaikkea valtiollisista syistä. Se oli vakautunut siitä, että kaupunkiin siirtyvä talonpoika tehtaantyömiehenäkin olisi ikäänkuin taiottu sosiaalidemokraattista viettelystä vastaan, jos hänelle jäisi hänen teoreettinen omistusoikeutensa kappaleeseen peltomaata kotikylässä. Tämä mielipide, jota Bismarck'kin 9 p. toukok. 1884 Saksan valtiopäivillä pitämässään puheessa edusti, näyttäytyi myöhemmin yhdeksi niistä monista harhaluuloista, joilla venäläiset valtiomiehet ovat itseänsä ja Länsi-Europan yleistä mielipidettä pettäneet. Jos kohta yksityinen talonpoikaisisäntä oli halukas maaosuudellaan ottamaan käytäntöön uudenaikaisen viljelystavan, niin osuuksien sijaitseminen sekaisin ja siitä johtuva pakollinen yhteisviljelys tekivät sen hänelle teknillisesti mahdottomaksi. Ainoastaan mir kokonaisuutena saattoi sellaista päättää, mutta ei tehnyt sitä koskaan. Vain yksityistapauksissa on Iso-Venäjällä 19. vuosisadan lopulla kolmivuoroviljelyksen sijaan tullut nelivuoroviljelys, viljelemällä juurikasveja ja apilaa osassa kesantoa, joka oli kolmas osa peltomaata. Muuten isovenäläisellä talonpojalla kaikkialla oli sama vastaus valmiina kaikkiin parannettua peltotaloutta tarkoittaviin ehdotuksiin: ei meille sovi saksalainen tapa. Me tahdomme hoitaa maatamme isien tapaan. Mutta kun sen antama sato ei riitä jokapäiväiseen leipään eikä moninaisten verojen maksuun, niin antakoon tsaari omista tiluksistaan sekä rikasten maanomistajain metsistä, pelloista ja niityistä meille niin paljon maata kuin me elääksemme tarvitsemme.
Talonpoikien maannälän tyydyttämiseksi Bunge 1882 perusti Talonpoikais-maapankin maata myyvän suurtilallisen ja maata ostavan talonpoikais-kunnan välittäjäksi. Korot kuoletusmaksuineen olivat 7 1/2:sta 8 1/2:een %:iin ostosummasta, ja talonpoika piti sitä uutena verona. Kuoletus ja hypoteekkivelka olivat hänelle käsittämättömiä sanoja. Hän toivoi yhä edelleen uutta maanjakoa. Aleksanteri III piti sentähden tarpeellisena haihduttaa nämä toiveet. Kesäkuussa 1883 hän Moskovassa vietetyissä kruunausjuhlallisuuksissa piti puheen kokoutuneille talonpoikaisedustajille, jotka kuvernementinhallitukset olivat valinneet: "seuratkaa aatelismarsalkkain määräyksiä älkääkä uskoko mieletöntä huhua limaisesta maanjaosta, jota Venäjän viholliset levittävät". Sitten hän viittasi maapankin edullisiin ostoehtoihin; pankki muka tyydyttäisi kaikki maaosuuksien suurentamista tarkoittavat toiveet.
Tarjouksia uusi pankki sai odottamattoman runsaassa määrin. Vuoden 1861 suuri uudistus oli tehnyt äkillisen lopun maalaisaateliston leveän-venäläisestä, huolettomasta herraselämästä. Suuri enemmistö huomasi, että vanha hyvä aika ja sen mukava laiskoittelu ja remuavat juhlat oli ainiaaksi mennyt. Piti siis mukautua uuteen taloudelliseen asemaansa. Tarpeellisen viljelysten parannuspääoman antoivat 5 %:n valtio-obligatsionit, joilla valtio maksoi talonpoikaismaan pakkoluovutuksen. 10-15 %:n kurssitappiolla voi helposti muuttaa ne rahaksi. Sillä varustettuna lähdettiin toiminnanhaluisina Länsi-Europpaan. Täällä osa jäi vetelehtimään Pariisiin ja tuhlasi lyhyessä ajassa iloisessa humussa loppuun mukaan otetut sadattuhannet. Kun taskut tyhjinä oli palattu takaisin, niin pantattiin maatila "mirille" tai rikastuneelle kyläkoronkiskurille, kulakille, tai otettiin rehelliseltä näyttävä talonpoika tilanhoitajaksi ja maksettiin hänelle 30 ruplaa vuodessa, mikä merkitsi samaa kuin 300 ruplaa. Talonpoikaisen käsityksen mukaan rehellisen taloudenhoitajan tuli tiluksen tuotosta pistää omaan taskuunsa palkkansa kymmenkertainen määrä. Mikä sen ylitti, oli syntiä. Tiluksen pellot, joilla aikaisemmin jo oli ollut vähän apilan- ja perunanviljelystä, jaettiin talonpoikaiseen tapaan talvivilja-, kesävilja- ja kesantomaahan, tiluksen metsää hakattiin ahkerasti ja laitumet jätettiin rämettymään, kun kohovesi keväällä oli vienyt mukanaan tulvaa vastaan rakennetun suoja-aidan. Omistaja itse muutti kaupunkiin, missä hän aatelismiehenä suhteillaan helposti sai tulokkaan valtioviran. Kesäloman aikana, jollei raha riittänyt ulkomaanmatkaan, hän perheineen lähti maatilalleen takaisin ja haaveili ränsistyneessä herraskartanossaan vanhasta hyvästä ajasta, kunnes "palvelus" taas kutsui hänet kaupunkiin. Toinen osa noita entisiä maaorjanomistajia oli siveellisistä ja isänmaallisista syistä välttänyt tuota Seine-virran synnillistä Baabelia ja matkustanut Lontooseen siellä jotakin oppiakseen. Jonkun ajan perästä he palasivat laajalle Venäjän tasankomaalle täyteen-ahdettuina englantilaista maataloudellista viisautta ja mukanaan tavaton määrä englantilaisia maataloudellisia koneita, vaikka täällä oli yhtä vähän Englannin ilmastoa kuin brittiläistä yritteliäisyyttäkään. Mukaan-otetut työkalut, jotka siihen aikaan vielä olivat jokseenkin monimutkaisesti rakennetut, särkyivät pian. Kylän seppä ei saanut korjatuksi noita "saksalaisia vehkeitä", jotka arvottomana romuna vietiin vajaan. Englantilaiset maanviljelysmenetelmät taas eivät soveltuneet Venäjän pitkään talveen ja lyhyeen kuivaan kesään; Lontoosta tuotu tilanhoitaja näyttäytyi maalaiskapakoitsijaksi. Ja vihdoin tuo vilpittömällä mielellä aloitettu uudistustyö päättyi muuttamalla kaupunkiin valtion palvelukseen, jonne ei viety mukaan edes mitään kauniita muistoja Pariisin iloista, mutta kyllä paljon harmia brittiläisestä "tyhmyydestä". Tässä luonnosteltu kuva oli tyypillinen maalaisaatelin enemmistölle, joka ei niinkuin länsieuroppalainen pysynyt isiltä perityssä turpeessa, vaan piti sitä vain korkoa-tuottavana arvoesineenä, jonka kevyellä mielellä luovutti, jos vain hyvin tarjottiin. Näin ei tuhansissa kylissä ollut esikuvaksi sopivaa mallitilaa, jommoisen luominen yksin antaa olemisen oikeutusta suuromistukselle. Talonpoikaista maataloudellista viljelystä on Länsi-Venäjällä, nimenomaan Itämerenmaakunnissa, vallan toisella tavoin kohottanut se seikka, että tilanomistaja varakkaana miehenä saattoi uskaltaa uhrata jotakin uudistuksiinkin ja näin teknillisenä uranuurtajana käydä vanhoillisten talonpoikien edellä. Tietysti ei puuttunut poikkeuksia säännöstä. Mutta pikainenkin katsahdus osoittaa jokaiselle matkustajalle, mikä ammottava vastakohta vallitsee Venäjän maanviljelyksen alhaisen kannan ja Länsi-Europpaan rajoittuvien reunavaltioiden suhteellisesti korkean kehitysasteen välillä.