Keski-Venäjän maata-omistava aatelisto köyhtyi, sen maanpako yltyi. Tilus toisensa jälkeen joutui talonpoikais-maapankin välityksellä mirin yhteisomistuksen tahi kyläkoronkiskurien, kauppiasten tai tehtailijain käsiin. Iskusanat: takaisin maaseudulle, parannuksia, esikuvaksi ja malliksi talonpojille kaikuivat pääoman puutteessa kuuroille korville.
Silloin sisäasiainministeri, kreivi Dimitri Tolstoi, tarttui asiaan pelastaakseen vanhoillisen valtiojärjestyksen perusaineksen, maata-omistavan aateliston, vähitellen tapahtuvasta häviöstä. Kilpailevaksi yritykseksi valtion talonpoikaispankkia vastaan hallitus 1885 perusti aatelis-maapankin. Sen avulla aatelisto maksaisi velkansa yksityisille hypoteekkipankeille ja saisi samaan aikaan tarvittavan pääoman tiluksillaan toimeenpantaviin maataloudellisiin uudistuksiin. Ei toista eikä toista tarkoitusta saavutettu. Syynä siihen oli osaksi valtakunnanneuvostokin. Bunge oli saanut lakiehdotukseen otetuksi sen määräyksen, että lainoja oli myönnettävä vain sellaisille tilanomistajille, jotka itse hoitivat maatilaansa. Valtakunnanneuvosto poisti tämän rajoituksen. Tietysti käytettiin heti runsain määrin hyväkseen valtiorahaston hyväntekeväisyyttä veronmaksajien kustannuksella. Jo toimintansa ensimmäisenä vuotena aatelispankki myönsi yhteensä 68 3/4 miljoonaa ruplaa, jonka panttina oli 2,135 maatilaa, ja myöhemmin monet sadat miljoonat seurasivat. 20 vuodessa 210,000 neliökilometriä kartanomaata myytiin, lainaehdot olivat tavattoman edulliset: ensin 5 %, sitten 4 1/2 %. Ja vuodesta 1897 alkaen vain 4 % korkoa puhtaasta rahasta. Eipä ihme, että niin moni rikas aatelismies käytti tilaisuutta tehdäksensä siirtokaupan: panttaamalla maatilansa hän sai aatelispankilta miljoonan ruplaa 4 %:lla ja lainasi summan sitten jollekin pankille 7 %:n vuotuista korkoa vastaan. Niinkuin Gogolin kuuluisan kertomuksen mukaan maaorjuuden aikana ostettiin "kuolleita sieluja" ja sitten voitolla pantattiin ne johonkin pankkiin, niin 19. vuosisadan lopussa ostettiin "kuollutta maata", s.o. arvotonta suomaata, ja petkutettiin se sitten lahjotun arviomiehen välityksellä aatelispankille hypoteekkivakuudeksi siltä saadusta lainasta. Toinen uuden pankin etu oli sen sangen pitkälle menevä kärsivällisyys velallista kohtaan. Bungen erottua talonpoikaispankki säälimättömästi poliisin ruoskalla peri talonpoikien maksamatta jääneet korot, mutta aatelispankki myönsi maksuajan pidennystä, lisäsi maksamatta jääneet korot velkasummaan tahi antoi ne anteeksi. Kahdesti vuodessa Novoje Vremja julkaisi monella sivulla pitkän luettelon maatiloja, jotka, niinkuin laki vaati, oli määrätty myytäväksi huutokaupalla, koska korot ja lainat oli jätetty maksamatta. Tuhansine aatelisnimineen tämä luettelo oli eräänlainen venäläinen "Gothan almanakka". Maksunsa laiminlyöneet velalliset tiesivät, että hallitus valtiollisista syistä ei kuitenkaan menettelisi lain ankaruuden mukaan, vaan kiitollisena tyytyisi siihen, että maksettaisiin jokin pieni osa velasta. Jos oli tulossa hallitsijanvaihdos, iloinen perhetapaus keisarihuoneessa tai suuri sotavoitto, niin yksinkertaisesti ei maksettu mitään odotellessa armomanifestia, joka rikoksentekijälle antoi anteeksi osan vielä kärsittävästä rangaistuksesta, mutta maata-omistavalle aatelistolle maksurästit. Huomattavan paksu oli "Gothan almanakka" heinäkuussa 1904, kun odotettiin voittoa Japanista ja kruununperillisen syntymää. Eipä puuttunut sotapäällikön, Kuropatkininkaan, nimeä niiden henkilöiden luettelosta, jotka olivat lakkauttaneet velkojensa kuoletuksen odotellessaan tulevaa armomanifestia.
Bunge ei Venäjän talonpoikaissäädyn taloudellista kohottamista tarkoittavassa politiikassaan odottanut silmänräpäysmenestyksiä. Vasta tulevaisuudessa hänen järjestelmänsä hedelmät näyttäytyisivät, jollei sota tekisi tyhjäksi niiden hiljaista kypsymistä. Hän käytti koko vaikutusvaltansa saadakseen aikaan sotilaallisten menojen vähenemisen. Tämä pyrintö johti lopulta hänen kukistumiseensa. Pysyväiset budjettivajaukset, jotka olivat aiheutuneet talonpoikien verosuoritusten vähenemisestä, passiivinen kauppatasaus, joka oli syntynyt kansanjoukkojen kohonneesta elämänkannasta, ruplan kurssin huononeminen, joka johtui Venäjän sotajoukkojen kokoamisesta länsirajalle, hänen saksalainen syntyperänsä, johon hänen vanhempansa olivat vikapäät, kaikki tämä luettiin hänen syyksensä. Ilomielin slavofiililehdistö v. 1887 tervehti tuon "oppineen kamariviisaan" eroa, jonka seitsenvuotisesta toiminnasta myöhemmin venäläiset arvostelijat, niinkuin Kovalevski, ovat lausuneet sangen suopean arvostelun.
Bungen seuraajaksi tuli J. Vyshnegradski (1887-92). Katkov oli suosinut tätä kauppataitoista miestä, joka ennen oli näytellyt johtavaa osaa Pietarin kunnallishallinnossa, ja 1886 saanut aikaan hänen nimityksensä valtakunnanneuvostoon. Pobedonostsev suostui hänen nimitykseensä raha-asiainministeriksi, koska hänen papillinen syntyperänsä ja se seikka, että hän oli käynyt läpi pappisseminaarin, häntä suosittivat. Vyshnegradski oli taitava matemaatikko, mutta ei mikään valtiomies. Tehtäväänsä Venäjän kansantalouden johtajana hän katsoi suuren osakeyhtiön liikkeenjohtajan näkökannalta, jonka asiana ensi sijassa on huolehtia runsaasta osinkojen jakamisesta. Jälkimmäisten tuli olla raha-asiallisena valmistuksena hyökkäyssotaan, jota sotilaalliset piirit vaativat. Päämäärä, joka uuden ministerin mielessä väikkyi, oli valuuttauudistus; sen edellytyksenä valtiopankin melkein tyhjän rahaston täyttäminen kullalla. Mendelejevin mielipiteiden mukaisesti hän yhä edelleen koroitti tullisuojelusmuuria ja ehkäisi tuontia. Häikäilemättömästi perien talonpoikien verorästejä, jota Bunge tunnollisesti oli välttänyt, sekä huojistamalla viljan rahtimaksuja vientisatamiin hän kasvatti vientikiihkon, joka raha-asiallisessa suhteessa kypsytti loistavia tuloksia. Kauppatasaus osoitti, vuosien 1887-1889 hyvien satojen johdosta, viennin arvon melkein 1/2 miljaardia ruplaa tuonnin arvoa suuremmaksi; valtiotalous näytti toisen vuoden lopussa melkoista ylijäämää, jonka uudet verot olivat vaikuttaneet; ruplan kurssi kohosi, ja valtiopankin kultavarasto saavutti 782 miljoonan määrän. Preussin mallin mukaan Vyshnegradski alkoi valtiollistuttaa yksityisratoja, josta hän odotti valtiotulojen yhä edelleen kohoavan. Näin ei sitten käynytkään, koska valtion hallinto rautateillä näyttäytyi kalliimmaksi kuin yksityisten. Käyttämällä hyväkseen maailmanmarkkinain silloista raharunsautta hän 1888 konverttaamalla 5 %:n valtiolainat vähensi Venäjän "ulkomaanveroa". Ranska antoi rahat tähän kauppaan, mikä oli valtiollisesti tärkeätä ja tulevaisuudessa oli johtava venäläis-ranskalaiseen liittoon. Slavofiililehdistön osoittaessa meluavasti suosiotaan hän 1892 aloitti reippaan tullisodan Saksaa vastaan, joka Venäjän 50 %:n tullinlisäykseen saksalaisille tavaroille vastasi panemalla erikoistullit Venäjän viljalle. Se kiiltävä kulta, minkä ministeri ahkerasti ostamalla Venäjän viljakauppiasten hallussa olevia Lontoon vekseleitä oli kasannut valtakunnanpankin holveihin, oli Venäjän talonpojan otsansa hiessä ja — nälkää näkemällä maksamaa. Vielä sanomalehdet johtavissa artikkeleissaan ylistivät nerokasta ja kansallista ministeriä, mutta maaseutu-uutisissaan niillä oli ikäviä tietoja: Iso-Venäjä, valtakunnan viljamaa, oli joutumassa kovaan agraaripulaan, joukkoköyhtyminen levisi, taloudellinen elimistö oli viljanviennin liika jännityksestä luhistumaisillaan kokoon. Pieni ilmastoheilahdus saattoi hätätilan huippuunsa. Aasian kuiva erämaantuuli puhalsi kansojen portista sisään ja synnytti vuosien 1891 ja 1892 kauhean nälänhädän. Vyshnegradski ei menettänyt malttiaan. Ylpeästi hän julisti: itse me kyllä emme tule syömään, mutta me tulemme viemään viljaa maasta. Mutta olosuhteet olivat voimakkaammat kuin tuon raha-asiain mahtimiehen valoisakatseisuus siellä virastomaailman korkeuksissa, minne talonpoikien suru ja surkeus ei ulottunut. Mitä kolmena lihavana satovuotena oli luotu, se luhistui molempien hätävuosien nälkäsurkeudessa kokoon. Budjettiylijäämät olivat käytettävät nälänhädän lieventämiseksi. Vienti väheni, kauppatasaus huononi ja ruplan kurssi aleni jälleen. Vyshnegradskin vastustajat tahtoivat yleiselle mielipiteelle selvitellä ministerin turmiollista politiikkaa. Mutta kaikki sanomalehdistössä tai julkisissa kokouksissa lausuttu arvostelu oli ankarasti kielletty. Niinkuin muinoin Byzantionissa oli vain sirkus käytettävissä. 80,000 ruplalla saatiin kuuluisa klovni Durov — muuten sivistynyt venäläinen aatelismies — tekemään vastustusmielinen hyökkäys. Sirkuksen näyttämölle hän ilmestyi opetetun sikansa kanssa, joka nostaa maasta kaikenlaatuisia esineitä; vain paperiruplan se herransa hartaista pyynnöistä huolimatta jättää nostamatta. Se ei ole mikään ihme, selittää Durov tarkasti kuuntelevalle yleisölle, sillä Vyshnegradski ei myöskään jaksa nostaa ruplaa. Kaikuva nauru ja remuavat suosiohuudot tärisyttävät sirkusrakennusta. Politikoiva klovni karkoitetaan rangaistukseksi Pietarista, raha-asiain ministeri saa "sairauden tähden" eron virastaan. Sirkuksen ivanauru on hänet kukistanut.
Vyshnegradskin paikalle astui mies, joka on näytellyt huomattavaa ja vastustajiensa arvostelun mukaan myöskin kohtalokasta osaa Venäjän taloudellisessa ja valtiollisessa elämässä — Sergei Witte 1892-1903. Hän oli syntyperältään saksalainen, opinnoiltaan matemaatikko, virka-alaltaan rautatiemies, ja oli ensin Turkin sodassa, sitten lounaisratojen johtajana osoittanut suurta järjestelykykyään ja työtarmoaan sekä kirjallisella toiminnallaan vielä lisännyt mainettaan. Valtionrautateiden palvelukseen hän astui v. 1886 ja kohosi 34 vuoden ikäisenä helmikuussa 1892 kulkulaitosministeriksi. Saman vuoden syksyllä hänet nimitettiin raha-asiain sekä kauppa- ja teollisuusministeriksi. Kaikille venäläisille yhteisellä uskolla kansansa ja valtakuntansa loistavaan tulevaisuuteen, rohkealla itseensäluottamuksella, jota hänen nopea kohoamisensa vähäpätöisestä asemapäälliköstä ministeriksi oli lujittanut, tuo taitava, lujatahtoinen mies tarttui tehtäväänsä.
Witte oli Venäjän ensimmäinen valtiomies, joka ymmärsi nopeasti ja menestyksellisesti käyttää maailmanmarkkinain ja maailmanpolitiikan vaihtelevia tilanteita hyväkseen suunnitelmiensa toteuttamiseksi, jotka menivät aivan ylettömiin. Venäjän keisarikunnan ei pitänyt ainoastaan tulla riippumattomaksi Länsi-Europasta, vaan kohota sen vallitsevaksi taloudelliseksi tekijäksi. Mendelejevin unelma oli toteutettava: koko Europpa oli valaistava venäläisellä vuoriöljyllä ja lämmitettävä venäläisillä hiilillä. Ensinnä Witte päätti edelläkävijänsä hänelle jättämän tullisodan Saksan kanssa. Venäjä tarvitsi rauhaa sitä kipeämmin kuin v. 1893 Ranskan kanssa tehty kauppasopimus huolimatta tullien helpottamisesta molemmilta puolin ei täyttänyt sitä toivoa, että liittoutuneiden valtojen välinen tavarainvaihto vilkastuisi. Helmikuun 10 p. 1894 tehtiin kymmeneksi vuodeksi kauppasopimus Saksan kanssa. Sillä kumottiin Bismarckin 1887 antama kielto lainata venäläisten arvopaperien vakuutta vastaan sekä alennettiin Venäjän tuontitulleja Saksan teollisuustuotteille samoinkuin Saksan venäläiselle viljalle. Samat lehdet, jotka aikanaan ilomielin olivat tervehtineet tullisotaa Saksan kanssa, ylistivät rauhaa "pelastavana tekona" ja kiittivät Witten diplomaattista taitoa, kun taas Saksan agraarilehdistö yltyi katkeriin soimauksiin "uuden suunnan" talouspolitiikkaa vastaan. Tosin nyt vasta näyttäytyivät Vyshnegradskin niin kevytmielisesti aloittaman tullisodan seuraukset, nimittäin asiakaspiirin menettäminen. Amerikan kilpailu oli oivallisesti käyttänyt hyväkseen sota-aikaa. Sen syrjäyttämiseksi oli tarjottava halvemmalla. Witten ensimmäinen loistavasti toimeenpantu uudistus oli kultakannan käytäntöön-ottaminen 1893-1896, jolle jo hänen edelläkävijänsä innokkaasti kokoamalla metallia oli laskenut perustuksen. Mutta mikä jälkimmäiselle huolimatta epätoivoisista ponnistuksista ei ollut onnistunut, sen Witte nopeasti sai kuntoon, nimittäin ruplan kurssin vakauttamisen 2,66 Suomen markkaan (2,16 Saksan markkaan). Venäjän sateenkaarenvärinen sadan ruplan seteli oli tähän asti ollut Berliinin ammattimaisten pörssihuijarien suosituin keinottelupaperi, kunnes Witte asiamiestensä välityksellä sekä Mendelssohnin pankkihuoneen kanssa tehdyn salaisen sopimuksen avulla vuoden 1894 lokakuun 31 päivän ultimosuorituksessa antoi niille tuntuvan iskun. Valuutan puutteessa — sadanruplansetelit olivat äkkiä kadonneet kaupasta — baisse-keinottelijat eivät voineet täyttää moneen miljoonaan ruplaan nousevia sitoumuksiaan, kun hausse-keinottelijat, Witten asiamiehet, odotetun kurssierosuorituksen sijaan vaativat tavaran luovutusta. Paperiruplalle määrätyn kurssin perustuksella vanhalle kultaimperiaalille, jonka nimellisarvo oli 10 ruplaa (= 32 Saksan markkaa tahi 40 frangia tai Suomen markkaa) annettiin 15 ruplan arvo, ja tämän suhteen perustuksella lyötiin uusia, pienempiä 10 ruplan kultarahoja (= 21,6 Saksan markkaa tahi 26,6 frangia tai Suomen markkaa) ja 5-ruplasia. Witten vastustajat, jotka hopeakannan käytäntöön ottamisesta olivat toivoneet viljan hintojen kiristymistä maailmanmarkkinoilla, sanoivat hänen uudistustaan peitetyksi valtiovararikoksi, hänen ihailijansa devalvatsioniksi. Miljoonina kappaleina tulvivat 1897 kiiltävät kultakolikot kansan sekaan, joka tähän saakka oli nähnyt vain rypistettyjä likaisia paperirahoja. Nyt saatiin kultaa ja tunnettiin Venäjän mahtavuus!
Toinen Witten suuri tai — niinkuin hänen vastustajansa arvelivat — kohtalokas teko oli Venäjän suurteollisuuden luominen ulkomaisen pääoman avulla. Maaorjuuden lakkauttamisesta alkaen teollisuus suojelustullien turvissa oli kehittynyt yleensä suotuisasti. Rautatierakennukset olivat hankkineet sille uusia myyntipaikkoja ja englantilaisten keksimät suuret rauta- ja hiilikerrokset etelässä uusia raaka-aineita. Mitä tulee teknilliseen liiketulokseen ja tuotteiden laatuun, erosivat toisistaan melkoisesti Moskovan, Pietarin, Riian, Varsovan, Uralin ja Donetsin seudun teollisuusalueet. Jota kauempana idässä päin, sitä vähemmin vastasi järjestely, tekniikka ja työtulos länsimaista mittapuuta. Teknillisesti korkeimmalla tasolla olevaa Puolan teollisuutta vastaan Moskovan tehtailijat "isänmaallisista" syistä olivat anoneet tullisuojelusmuuria, jommoisen Vyshnegradski oli myöntänyt heille ylettömien rautatietariffien muodossa kaikille Varsovasta itään päin meneville teollisuustavaroille.
Kova hätä ja toiveikas vaeltajamieli ajoi joka kevät 5-6 miljoonaa isovenäläistä talonpoikaa kulkusalle. Hitaasti virran viemällä lautalla, jalan ratapengertä pitkin, harvoin jokihöyryn lastiruumaan tai rautatien rahtivaunuun ahdettuina he muuttolintujen tapaan pyrkivät etelää kohti, missä kysyttiin maatyöläisiä, tai tulvivat niinkuin heinäsirkkaparvet kaupunkeihin, missä ennen kaikkea tehdas tarjosi toimeentulomahdollisuuksia. Ja pitemmän tai lyhyemmän ajan kuluttua kävi kulku taas takaisin kotikylään, mukana jokin säästetty rupla taikkapa taskut tyhjinä, aina sen mukaan, millaista luonteenlujuutta oli kyetty osoittamaan iloa ja unohdusta antavan viinan nauttimisessa. Niin oli Iso-Venäjän vaeltava tehtaantyömies puolittain talonpoika, puolittain ammattilainen, molemmilla aloilla heikko taidoltaan ja aikaansaannoksiltaan. Pieni oli 50 markan kuukausipalkka, mutta sen sijaan oli 98 pyhäpäivää vuodessa, väsyttävä oli pitkä, 13-tuntinen työpäivä, mutta sitä huojensi tyhjäntoimittaminen, niin että tuotto oli vähäpätöinen länsimaisen mittapuun mukaan. Lakko oli rangaistava rikos, jota oikeudellisesti kohtasi vankeus tai hallinnollisesti karkoitus Siperiaan. Valtion työväensuojeluslainsäädäntö oli vielä kapalossaan. Bunge oli 1882 tahtonut panna sen toimeen, mutta oli kohdannut vaikeasti voitettavaa vastarintaa. Kun Itämerenmaakuntien ja Pietarin tehtailijat kannattivat valtion toimesta tapahtuvaa yhteiskunnallista huoltoa, niin Moskovan kapitalistit niiden hallitukselle tehdyissä anomuksissa näkivät vain kilpailijain juonia. Mitä edelliset vapaaehtoisesti olivat tehneet työläistensä hyväksi, sen he muka nyt lain voimalla tahtoivat tyrkyttää isovenäläisille tehtailijoille, jotka patriarkallisella hyvänsävyisyydellä ja yksinkertaisuudella tähän asti olivat hoitaneet liikettänsä ja pitäneet säännöllisenä 30-40 %:n voitto-osinkoa. Myöskin slavofiilien oppi oli otettava avuksi työväensuojeluslainsäädännön vastustamisessa: se vaati muka patriarkallista suhdetta työnantajan, "isän", ja työntekijäin, "lasten", välillä, joiden tulee osoittaa hänelle ehdotonta kuuliaisuutta, mistä palkaksi hän heitä — tavarapalkkajärjestelmän muodossa — ruokkii ja vaatettaa. Vasta 1885 hallitus vähitellen lahjottavien ammattientarkastajien avulla alkoi panna toimeen lastentyön sekä naisten yötyön kieltoa. Vuoden 1886 laki palkanmaksusta tarkoitti työnantajien mielivallan ja tähän asti rajattomasti käytetyn sakkorahojen muodossa tapahtuvan palkanvähennyksen ehkäisemistä. Huolimatta Moskovan tehtailijain huudosta säädettiin 1897 erään Pietarin työmiesten joukkolakon synnyttämän painostuksen alaisena pisin työpäivä 11-tuntiseksi. Ammattientarkastus uudistettiin 1894. Se alistettiin paitsi raha-asiainministeriön, myöskin sisäasiainministeriön alaiseksi, joka sille pääasiaksi määräsi työmiesten mielialan nuuskimisen ja heidän valtiollisen valvontansa. Siten tämä yhteiskunnallinen laitos muodostui vaivaksi sekä työntekijöille että työnantajille.
Venäjän teollistamiseen tarvittavan pääoman Witte nopeasti ja taitavasti hankki. Hän käytti mestarillisesti hyväkseen venäläis-ranskalaista liittoa, jonka lujentamiseksi isänmaallinen ranskalainen koroillaan-eläjä mielellään antoi osan säästöroposiaan, europpalaisten markkinain raharunsautta, jotka halukkaasti tähystelivät uusia edullisia rahansijoitustilaisuuksia, sekä satua Venäjän valtakunnan, tuon rajattomien mahdollisuuksien maan, tyhjentymättömistä rikkauksista houkutellakseen miljaardeja Länsi-Europasta Itään. Vuosina 1894-1899 perustettiin 927 osakeyhtiötä, joiden nimellispääoma oli yhteensä 1,420,000,000 ruplaa. Samaan aikaan jo olemassa-olevat laitokset koroittivat liikepääomansa antamalla uusia osakkeita ja obligatsioneja. Kaikenlaiset arvohenkilöt ottivat mielellään hyvin palkattuina hallintoneuvoksina uusien teollisuusyritysten hoidon ja kruununhankinnat huolekseen. Tässä tanssissa kultaisen vasikan ympärillä, mikä Venäjällä nyt alkoi, olivat mukana kaikkien Europan maiden säästäjät, enimmin ranskalaiset ja belgialaiset. Etelä-Venäjän laajan aron poikki, missä kerran tatarit ja kasakat olivat keskenään taistelleet, missä sitten rauhallinen kuormankuljettaja härkävaljakossaan uneliaana oli kulkenut tietään lainehtivien viljapeltojen ja laitumella käyvien lammaslaumojen keskellä, siellä risteilivät nyt rautatiet. Niinkuin sienet kasvoivat tehtaat ja työläisparakit maasta. Jättiläiskokoiset sulatot valaisivat yön aikaan leimahtavilla liekeillään maisemaa, jonka uudenaikainen kapitalismi tuhatvuotisesta unesta oli herättänyt vallan uuteen elämään. Suuria kaupunkeja syntyi, niinkuin Bahmut ja Lugansk. Viheliäiset pikkukaupungit muutamine tuhansine asukkaineen kasvoivat nopeasti päälle 100,000 asukkaan suuruisiksi suurkaupungeiksi. Vilnan, Kiovan, Odessan, Riian, Tallinnan, Varsovan, Lodzin, Bjalostokin, Permin, Slatoustin y.m. väkiluku kohosi kolmin-, jopa kymmenkertaiseksi. Uusia esikaupunkeja syntyi korkeine tehtaanpiippuineen sekä työläisväestöineen, joka vaistomaisesti alkoi aavistaa luokkaetujaan, ennenkuin vielä mikään sosiaalidemokraattinen kiihoittaja oli koettanut herättää heidät tylsästä välinpitämättömyydestään.
Kaikki teollisuudenhaarat lisäsivät tuotantoaan, enimmin metalliteollisuus. Ne runsaat osingot, jotka rautatietarveaineiden hankintojen kautta tulivat sen osakkaille, lähtivät tosin venäläisten veronmaksajien taskuista. Erään professori K. Balodiksen laskelman mukaan hallitus yksin kiskoista maksoi 250 miljoonaa markkaa enemmän kuin ne olisivat maksaneet, jos ne olisi ostettu ulkomailta. Venäläiset kansantalousmiehet kysyivät silloin syystä kylläkin, eikö tietön Venäjä siihen aikaan kipeämmin tarvinnut viertoteitä kuin rautateitä. Mutta niinkuin Witte Venäjän teollistamisessa tahtoi lyhyessä ajassa kulkea kehitystaipaleen, jonka taivaltamiseen muut valtiot olivat tarvinneet vuosisadan tai enemmän, niin hän teiden rakentamisessakin luuli voivansa rankaisematta hypätä yli yhden luonnollisen kehitysasteen. Kun Venäjän talonpoikaisväestö köyhtyi, niin nuo monet uudet laitokset eivät voineet laskea saavansa joukkomenekkiä tuotteilleen, jollei tilaajana ollut hallitus. Ulkomaat siis vain voivat olla tarjona, ja kun Venäjällä oli korkeat suojelustullit ja sen teollisuus oli teknillisessä suhteessa takapajulla, niin ulkomaana saattoi olla vain Aasia. Siten tuo teollisuuskiihko lopulta päätyi vanha-venäläiseen valloituspolitiikkaan.