Valtion tulojen suurentamiseksi Witte ei ainoastaan käyttänyt tuota vanhaa keinoa, välillisten verojen aika ajoin tapahtuvaa koroittamista, vaan hän otti myöskin käytäntöön erään välittömän veron, valtion asuntoveron, jonka hän ajatteli länsimaisen tuloveron vastineeksi. Edelleen hän pani kuntoon kaksi suurta imupumppua, joista toisen oli määrä koko laajasta valtakunnasta johtaa Pietariin huolettoman juomarin rahat, toisen taas raittiin säästäjän pääomat. Ensimmäinen suuri imulaitos oli paloviinamonopoli, toinen laajalle haarautuva verkko valtion säästökassoja, joille annettiin etuoikeutettu asema kunnallisten edellä. Vuonna 1895 toimeenpantu valtion yksinomainen anniskeluoikeus, jonka kautta kaikki yksityiset väkiviinatehtaat armotta annettiin alttiiksi viralliselle hintasäännöstelylle, kaunistettiin niin taitavasti ihmisystävällisillä korupuheilla kansanterveydestä ja kansanraittiudesta, että monet ihailijat eivät huomanneet raha-asiallista pukinsorkkaa, joka piili noiden valtakunnallisten kuvernementti- ja piiriraittiuskomiteain takana ehdottomasti raittiine lautamiehineen. Alkoholin väärinkäyttäminen paheni entisestään.
Aina raikkaasti pursuava kultalähde oli Ranska, jonka rahamarkkinat hämmästyttävän kärsivällisesti nielivät yhden venäläisen lainan toisensa perästä. Vuosina 1888-1896 sijoitettiin A. Tardieun mukaan Pariisin rahamarkkinoilla 13 lainaa, määrältään yhteensä 5,519 miljoonaa frangia. Tai toisin sanoen: Ranska suoritti liittolaiselleen joka päivä 1,890,000 frangia kultaa. Vuoden 1896 jälkeen Ranskan pääoma kävi pidättyvämmäksi, mutta tarjoutui sitten taas Venäjälle, joka 1901-1906 Pariisista sai 2,424 miljoonaa frangia. Isänmaallinen pikkusäästäjä ei ainoastaan kostoajatuksen hyväksi ostanut venäläistä 4 %:n valtiokorkoa, vaan myöskin sen ehdottomaan varmuuteen luottaen. Ranskalaiset pankit, eivätkä vähemmin ranskalaiset sanomalehdet pienimpään maaseudun nurkkalehteen asti, ansaitsivat jokaisesta venäläisestä lainasta suuria asiamies- ja lahjusrahoja, jommoisilla Witte ei surkeillut. Mutta myöskin Berliinissä, Lontoossa ynnä muissa Europan pörssikeskuksissa "venäläiset" usein olivat sangen haluttuja. Ulkomaalta saatu kulta käytettiin valtiotalouden saamatta-jääneiden tulojen peittämiseksi, minkä Witte, joka oli mestari lukuja ryhmittämään, budjettikertomuksissaan taitavasti peitti. Virallisten ilmoitusten mukaan valtion tulot niinä 11 vuotena, jolloin Witte hoiti asioita, eli vuosina 1892-1903, olivat kohonneet 114 % ja hänen erotessaan nousseet yli 2 miljaardin kultaruplan. Tahallaan arvioimalla tulot alhaisiksi saatiin joka vuosi melkoisia ylijäämiä, jotka "valtiopankin vapaina käyttövaroina" olivat käytettävissä edeltä-arvaamattomiin tarpeisiin. Tämä kultareservi häikäisi useita, ja sitä pidettiin Venäjän kansan kasvavan veronmaksukyvyn todistuksena. Kauppatasaus oli suotuisampi kuin koskaan ennen. Eräällä vallan toisellakin alalla Witten luomiskyky näyttäytyi. Vaikka hän oli valtion kaikkivallan ja virkavaltaisen holhousjärjestelmän ehdoton kannattaja, ei hän voinut sulkea silmiään siltä huomiolta, että kansanvalistusministeriön tyhmistyttämisjärjestelmä merkitsi vaaraa Venäjän taloudelliselle elämälle, joka kipeästi tarvitsi henkisiä voimia kehittyäkseen. Hän kääntyi siis kauppiassäädyn puoleen, kehoittaen sitä omalla kustannuksellaan perustamaan kauppa- ja teknillisiä kouluja, jotka olivat alistettavat yksinomaan raha-asiain ministeriön alle. Ja niinkuin sienet sateen jälkeen niitä kohosi ilmoille, koska niiden perustajia ei ainoastaan velvoitettu niitä kannattamaan, niinkuin oli laita kansanvalistusministeriön koulujen, vaan heille sen lisäksi myönnettiin oikeus niitä johtaa, ministeriön hyväntahtoisen tarkastuksen alaisina.
Raha-asiain ministerin itsenäinen koulupolitiikka oli vapaamielinen teko, jota yhteiskunta ilomielin tervehti. Witten koko toiminta kuohui länsimaista henkeä. Sentähden vapaamielinen sivistyneistö piti häntä omana miehenään. Se ei hänessä nähnyt ainoastaan suurta finanssitaituria, vaan myöskin vastaisen suuren valtiomiehen, joka kerran oli kansan menestykseksi hankkiva sille sen kiihkeästi ikävöimän valtiosäännön. Vuonna 1899 Witte oli kunniansa kukkuloilla. Hänen kuvansa kaunisti kaikkien pörssikomiteain juhlasaleja. Hänen ihailijansa koti- ja ulkomailla vertasivat häntä Colbertiin tai Turgot'hon taikkapa molempiin samassa persoonassa. Ei mikään hallitus maailmassa vetänyt silloin taloudellisessa vallantäydellisyydessä vertoja Venäjän hallitukselle. Valtio omisti kaksi kolmannesta kaikista rautateistä, kaksi kolmannesta kaikista metsistä. Sillä oli satoja metallikerrostumia, vuorikaivoksia ja tehtaita. Venäjän valtio oli koko maailman suurin maanomistaja, rautatienrakentaja ja yrittäjä. Tämän jättiläisliikkeen johdossa, jommoista historia tähän asti ei ollut nähnyt, seisoi yksi mies, jonka valtaa ei rajoittanut mikään tarkastava neuvosto. Silloin alkoi Venäjän talouselämän rakenne korvin kuultavasti natista liitoksissaan. Venäjän maan ravitsija, talonpoika, itse riittämättömästi ravittu, sortui maahan verorasitustensa painon alla. Keski- ja Itä-Venäjän 16 kuvernementissa riehui vuoden 1899 keväällä kauhea nälänhätä edellisen vuoden kadon johdosta, ja syksyllä puhkesi teollisuuspula, joka syöksi nurin niskoin monta uutisluomaa.
Jo 1897 kaikki teollisuusarvot hurjan pörssipelin johdosta, johon intohimoisesti oli ottanut osaa jokainen pietarilainen, joka luuli ymmärtävänsä jotakin kurssilistasta, olivat siinä määrin kohonneet, että vastavaikutus oli välttämätön. Espanjan ja Amerikan välisen sodan, Fasoda-kysymyksen ja buurisodan uhkaavan puhkeamisen johdosta Europan rahamarkkinat olivat kiristyneet, mikä 1899 pakotti kaikki pankit koroittamaan diskonttomääriään. Yleinen rahanniukkuus tuntui pian Venäjälläkin. Syyskuussa 1899 julkaisemallaan virallisella tiedonannolla Witte koetti rauhoittaa kiihtymystä. Sato oli muka hyvä — todellisuudessa se etelässä oli huono —, teollisuus muka yhä kasvavan kysynnän ja korkeiden tullirajojen johdosta turvattu. Heti sen jälkeen Pietarin arvopaperipörssillä oli musta päivänsä. Syyskuun 23 p. 1899 se kaikille Venäjän pörsseille antoi merkin kaikkien kysyttyjen teollisuuspaperien hirvittävään hinnanlaskuun. Turhaan Witte koetti pulaa lieventää: ostamalla laskevia osakkeita, nimittämällä osakeyhtiöiden tarkastusneuvoksiksi virkamiehiä, jotka tekivät vain haittaa, kun eivät tunteneet liikeasioita. Pula paheni seuraavana vuonna. Tehtaita pantiin seisomaan, koska niillä ei ollut menekkiä eikä liikepääomaa. Pankit, jotka olivat rahoittaneet mielikuvituksellisia yrityksiä, romahtivat auttamattomasti. Seuraavana vuonna hallitus otti uuden ulkomaisen lainan rautatierakennuksia varten voidakseen antaa tilauksia kituvalle teollisuudelle. Vasta 1903 tapahtui hyvän sadon johdosta käänne parempaan.
Witten arvovaltaista asemaa pidettiin siitä lähtien järkytettynä. Monet, jotka tuossa hurjassa tanssissa kultaisen vasikan ympärillä olivat menettäneet, muuttuivat hänen kerran niin ihaillun järjestelmänsä ankariksi arvostelijoiksi. Isänmaalliset kansantalousmiehet alkoivat lyödä hätärumpua sen johdosta, että Witte oli suosinut saksalaistuttavan teollisuuden tunkeutumista Puolan tsaarikuntaan. Monet saksalaiset teollisuuslaitokset olivat näet perustamalla haaraliikkeitä Venäjän alueelle aivan Saksan rajalle astuneet tullisuojamuurin yli. Saksalaisella pääomalla, saksalaisilla työmiehillä, saksalaisella järjestelykyvyllä ja yritteliäisyydellä he Venäjällä valmistivat tavaroita venäläisille markkinoille. Näissä haarayhtiöissä, joiden puhdas voitto semmoisenaan meni Saksaan, kansalliskiihkoiset kirjailijat eivät ainoastaan nähneet kansallisen tullilainsäädännön salakähmäistä tyhjäksi-tekemistä, vaan vainusivat niissä myöskin Preussin sotaministeriön "salaisia linnarakennuksia".
Painavampia olivat ne moitteet, joita vaikutusvaltaisen maalaisaateliston piireistä tehtiin Witteä vastaan. Keinotekoisesti luotu suurteollisuus oli muka kehittynyt maanviljelyksen kustannuksella ja kotiteollisuuden vahingoksi. Maanviljelijän hätä antoi tehtaalle leivän. Witten aate, että teollisuuden edistämisellä oli maaseudun liikaväestölle luotava luonnollinen ja rauhallinen viemäri, oli johtanut valtiollisesti sangen vaarallisen köyhälistön syntymiseen, joka kaupungin ja kylän välisen läheisen yhteyden tähden jo oli järkyttänyt hallituksen arvovaltaa talonpoikien keskuudessa. Bunge oli muka ollut talonpoikien isä, mutta Wittestä oli tullut "sosiaalidemokratian isä".
Venäjä oli Wittestä huolimatta pysynyt maanviljelysvaltiona. Vuoden 1897 väenlaskenta antoi tulokseksi, että 88 % kokonaisväestöstä asui maalla ja vain 12 % kaupungeissa. Bungen erottua hallituksen huolenpito lukuisasta talonpoikaisväestöstä oli kokonaan lakannut. Slavofiilien periaatteen mukaisesti oli lainsäädäntö vain koettanut edelleen lujittaa yhteisomistusta ja väkivaltaisesti panna sen toimeen siellä, missä tämä kaikkea maataloudellista edistystä ehkäisevä järjestelmä ei vielä ollut voimassa. Muuan laki vuodelta 1893 kumosi vuoden 1861 vapautusjulistuksen määräyksen, jonka mukaan mir kahdenkolmanneksen enemmistöllä saattoi päättää siirtyä yhteisomistuksesta yksityisomistukseen. Mutta virkavaltaisilla laeilla ei voitu estää kapitalistisen talouden tunkeutumista talonpoikaiseen maalais-sosialismiin. Isovenäläisen talonpoikaisväestön jakautuminen maattomiin ja maanomistajiin tapahtui kiertoteitse. Köyhtynyt talonpoika, jolla ei ollut edes ajojuhtaa, vuokrasi osuutensa kylän koronkiskurille ja viljeli sitä hänen renkinään. Siten muodostui kyläporvaristo, jolla ei ollut mitään inhimillisesti rakastettavia piirteitä, ja jolle talonpoika on antanut kaksi kuvaavaa nimitystä: kulak ja mirojed, s.o. nyrkki ja mirinsyöjä. Turmiolliseksi Witten politiikka koitui talonpoikaiselle kotiteollisuudelle, joka 6-8 miljoonalle oli tulolähde pitkän talven aikana, monelle jo päätoimena. Talonpoikaissäädystä itsestään lähtenyt pikkukapitalistinen yrittäjäluokka riisti sitä säälimättömästi, kun taas teknillisesti etevämpi suurteollisuus vei siltä menekin ja houkutteli siltä sen parhaat työntekijät. Epäluuloisesti hallitus vastusti sitä niukkaa apua, minkä semstvo koetti antaa kotiteollisuudelle tuotanto-osuuskuntien, lamakassojen, mallivarastojen, myyntipaikkojen ja teknillisten koulujen muodossa.
Suurempi kuin Länsi-Europassa, jossa yhtäläinen epätoivoinen taistelu on suoritettu noiden molempien teollisuusmuotojen välillä, oli Venäjän kotiteollisuuden elinvoima, koska se saattoi nojautua maatalouteen. Hitaasti venäläinen talonpoika kurjistui. Nähden jatkuvasti puolittain nälkää, hän määräajalla saattoi suorittaa vapaaksilunastusmaksut sekä välittömät valtion- ja kunnallisverot. Kieltäytymällä jokaisesta, pienimmästäkin mukavuudesta sekä kaikista nautintoaineista paitsi teestä ja viinaryypystä hän koetti torjua luotansa välillisiä veroja. Hän eli melkein täydellisessä luontaistaloudessa ja seisoi avuttomana sellaista hallitusta vastassa, joka häneen sovellutti uudenaikaisen rahatalouden tekniikkaa ja oppeja. Säälimättömällä, vuosisatoja jatkuneella ryöstötaloudella maan tuottokyky mustanmullan-seudullakin väheni, samaan aikaan kuin viljanhinnat maailmanmarkkinoilla Argentinan ja Länsi-Kanadan asutuksen sekä merirahtien huojistumisen johdosta alenivat. Myöskin venäläisten viljakauppiasten vanhanaikainen epärehellisyys, jotka kuljettivat viljansa ulkomaille hiekalla ja soralla sekoitettuna ja siitä saivat rangaistuksekseen hinnanalennuksen, oli loppuseurauksiltaan talonpoika-raukan kärsittävä. Siihen tulivat lisäksi ainaiset katovuodet, jotka aiheutuivat aasialaisesta arotuulesta, metsänraiskauksesta ja jokavuotisen sateenmäärän asteittaisesta vähenemisestä.
Volgan alueella oli vuoden 1901 katovuoden jälkeen kokonaisia kyliä, joissa kansa liikkumattomana makasi pirteissään, alentaaksensa eräänlaisella talviunella ruumiinsa aineenvaihdosta ja siten totuttaakseen itsensä olemaan syömättä, kyliä, joissa ravinnonpuutteesta ei ollut yhtään hiirtä, ei yhtään koiraa eikä kissaa, ei lehmää lypsettäväksi, ei hevosta auraa vetämään.
Liian myöhään Witte huomasi järjestelmänsä virheet. Hän tahtoi auttaa nopeasti ja hyvin. Hänen niin kauan lapsipuolena kohtelemansa kotiteollisuus oli hänen välityksellään saava joukkotilauksia armeijan tarpeisiin. Viljakaupan hän tahtoi uudistaa perustamalla amerikkalaiseen malliin valtion elevaattoreja ynnä viljan laadun todistuslaitoksia. Rautateiden liikkuvaa kalustoa oli heti lisättävä, jotta asemille kasautuneen viljan ei kuukausmääriä tarvitsisi, odottaessaan edelleen-kuljetusta, virua taivasalla. Valtakunnanneuvostossa hän antoi selityksen, että välittömät ja välilliset verot olivat saavuttaneet äärimmäisen rajansa, ja että hän katsoi tehtäväksensä keksiä jonkin keinon verotaakan keventämiseksi. Hänen ehdotuksestaan kutsuttiin 1902 erityisiä kuvernementin- ja piirikomiteoja "maatalouden hätätilan selvittämiseksi" ja niiden jäsenille luvattiin täysi puhevapaus.