Tämän puolueen toivomukset liittyivät hallitsijavaihdokseen, jonka tapahtuminen ennemmin tai myöhemmin kuitenkin jätettiin ajan ja vallankumouksellisen puolueen asiaksi. Borkin onnettomuuden jälkeen, jossa v. 1888 keisarillinen juna dynamiitilla suistettiin kiskoilta, murhayritysten aiheuttama kauhu Aleksanteri III:ssa yltyi sairaalloiseksi ihmiskammoksi. "Hatsinan vanki" vavahti joka risahdusta ja rukoili joka kerta kun lähti ulos hartaasti pyhimystenkuvien edessä pelastusta kuolemanvaarasta. Tuon jättiläisen vahvuisen miehen terveys oli Borkissa kumoon-syöksyvän salonkivaunun antamasta iskusta järkkynyt. Hän sai tuskallisen munuaistaudin, johon hän 1 p. marrask. 1894 Livadiassa sortui. Ne kiitosvirret, jotka hallitusmielinen sanomalehdistö "suuren keisarin" ruumisarkun ääressä viritti, saivat vastakaikua ulkomaisissa muistosanoissa "rauhantsaarista". Sekä mies että hänen työnsä arvioitiin silloin melkoisesti yli arvonsa, varsinkin hänen työnsä, jonka hän oli suorittanut Pobedonostsevin johdossa.
Uusi tsaari Nikolai II (synt. 18 p. toukok. 1868, kuoli 17 p. heinäk. 1918) oli perintöruhtinaana rakastettava upseeri, jonka esiytyminen oli korutonta, mutta jolta puuttui velvollisuudentuntoa ja tahdonvoimaa sekä harrastusta sotilaallisiin ja valtiollisiin asioihin. Niinkuin kaikki arvohenkilöt hän pelkäsi tsaaria ja isänsä raskasta kättä; hän käytti hänestä aina nimitystä "gasudarj" (hallitsija), ja isä otti häneltä kuolinvuoteellaan lupauksen pitää kiinni itsevaltiudesta. Tämä täydellinen riippuvaisuus isän tahdosta jäi siis vallitsemaan tämän kuolemankin jälkeen, ja Pobedonostsev otti tehtäväkseen kaikkina ratkaisevina hetkinä vaikuttavasti ja mahtipontisesti julistaa hänelle tsaarivainajan tahdon. Ei henkinen ahtaus, minkä hän niinkuin luultiin oli perinyt isältään, vaan tahdonheikkous ja kylläkin hämmästyttävä välinpitämättömyys kaikista valtiollisista kysymyksistä sekä siitä johtuva tietämättömyys piti hänet täydellisessä riippuvaisuudessa "suuren isänsä suuresta neuvonantajasta". Tässä mielessä vaikutti häneen myöskin hänen äitinsä, joka yksin kunnioituksesta hänen muistoansa kohtaan kammoi jokaista poikkeusta puoliso-vainajansa "koetellusta hallitusjärjestelmästä" ja pyhän synodin yliprokuraattorissa näki elävän ja varman takeen sen jatkumisesta. Vasta myöhemmin ilmaisi mieheksi kypsynyt tsaari muitakin ominaisuuksia: taipumusta mystillisyyteen, salattua viekkautta, hiljaista ja jäykkää itsepintaisuutta, epäluuloisuutta, tekopyhyyttä ja ennen kaikkea rajatonta itsekkyyttä. Tästä itserakkaudesta oli lähtöisin hänen valtio-oikeudellinen käsityksensä, että Venäjän maailmanvalta oli Romanovin perheen perinnöllinen omaisuus, sen sukukartano, ja että hänellä, Jumalan voitelemalla kartanonherralla, oli rajaton valta, joka hänen supistamattomana tuli jättää perilliselleen. Nikolai I oli, toistaen Fredrik suuren tunnetun lauseen, ylpeästi sanonut olevansa valtakunnan ensimmäinen virkamies, mutta hänen poikansa pojanpoika käänsi koko hallitustavassaan Ludvig XIV:n mielilauseen "L'état c'est moi" venäjäksi "Rossija moja votshina" — Venäjä on perintötilani!
Uuden hallitsijan ensimmäiset toimet näyttivät vahvistavan vapaamielisten toiveita, että järjestelmänmuutos oli tulossa. Muutamat korkeassa asemassa olevat vihatut virkavaltiaat saivat huomautuksia; eräässä Varsovan kenraalikuvernöörin Gurkon ja puolalaisen yhteiskunnan välisessä riidassa tsaari asettui jälkimmäisen puolelle. Suomen perustuslait vahvistettiin erityisellä manifestilla, mikä slavofiilisen puolueen pää-äänenkannattajassa Moskovskija Vjedomostissa aiheutti raivokkaan kirjoituksen, joka kääntyi suoraan hallitsijan persoonaa vastaan. Vaikka hovipiireistä lähtevät huhut kertoivat, ettei ollut luottamista järjestelmänmuutokseen perustuslailliseen suuntaan, niin vapaamieliset yksityisten semstvojen keskuudessa aloittivat vilkkaan toiminnan, jolla osaksi oli menestystä. Yhdeksän kuvernementin semstvokokousta, nimittäin Tverin, Tulan, Ufan, Poltavan, Saratovin, Tambovin, Kurskin, Orjolin ja Tshernigovin, lähettivät sangen kunnioittavasti ja varovaisesti laadittuja adresseja tsaarille. Loukkaava sana valtiosääntö oli vältetty Tverinkin semstvon adressissa, jonka valtiollinen toiminta Petrunkevitshin ja Roditshevin johdossa vanhastaan oli ollut virkavallalle vihattu, ja jonka sisäministeri Durnovo sentähden käytännöllisistä syistä valitsi ainoaksi syntipukiksi noista "sopimattomista hyökkäyksistä". Ministerin esitettyä Tverin adressin sisällyksen tsaari lausui epäsuopean päätöksen, jonka julkaiseminen riitti, jotta Pihkovan, Novgorodin ja Smolenskin semstvokokoukset peruuttivat jo tekemänsä päätökset vapaamielisten adressien lähettämisestä.
Marraskuun 26 p. 1894 Nikolai II vietti häänsä Hessenin prinsessan Alicen kanssa, ja tämä antoi aiheen aatelistolle, semstvoille, pääkaupungeille, yliopistoille ynnä muille yhdyskunnille isänmaallisten onnentoivotuslähetystöjen lähettämiseen. Vastaanotto-ohjelman luonnosti Durnovo. Hän kielsi Venäjänmaan edustajia antamasta minkäänlaisia uskollisuusadresseja ja määräsi heille, että heidän venäläiseen tapaan tuli ilmaista isänmaalliset tunteensa antamalla ääneti suolaa ja leipää. Vastaanotto tapahtui 29 p. tammik. 1895 Talvipalatsissa. Taajaan sullottuina seisoi toista tuhatta laajan valtakunnan eri seutujen edustajaa suuressa linnansalissa, pitäen kädessään hopeisia tai puisia maljoja, joissa oli suolaa ja leipäviipaleita. Näiden enemmän tai vähemmin aistikkaasti valmistettujen maljojen joukossa, jotka myöhemmin käytettiin tuon jättiläissalin seinien koristamiseksi, herätti Tverin semstvon antama arveluttavaa huomiota. Se esitti kuvan Moskovan säätyparlamentista vuodelta 1613. Kärsivällisesti kokous odotti tsaarin ilmestymistä, joka kohtuuttoman kauan viipyi. Viereisessä huoneessa Pobedonostsev vielä kerran teroitti hänen mieleensä hänen puhettaan ja esiytymistään. Vihdoin Nikolai II ilmestyi kalpeana ja kiihtyneenä. Nopeasti hän syöksi suustansa opettajansa sepittämän tervehdyksen hämmästyneille edustajille: "Minulle on tunnettua, että äskettäin eräissä semstvokokouksissa henkilöt, jotka ovat antaneet mielettömien haaveiden vallata itsensä, ovat lausuneet julki ääniä semstvoedustajien osanotosta sisäiseen valtionhallintaan. Tietäkööt sen kaikki, että aion omistaa kaikki voimani kansan menestykselle, mutta että myöskin tulen säilyttämään itsevaltiuden periaatteet yhtä lujina ja järkähtämättöminä kuin unohtumaton isäni."
Pitkä painostava äänettömyys oli ällistyneen kokouksen vastaus. Ei kukaan saanut rohkeutta eikä sanaa suustaan vastatakseen. Vihdoin, hovimarsalkan annettua rohkaisevan merkin, karjahtivat viimeisessä rivissä seisovat kasakkaedustajat "uraa!", minkä jälkeen maljojen antaminen tapahtui säädetyssä järjestyksessä.
Nikolai II:n merkillinen puhe antoi selvän ja suoran vastauksen Venäjän yhteiskunnan toivomuksiin, jotka olivat saaneet laillisen ilmaisunsa noiden yhdeksän maakuntakokouksen alamaisuusadresseissa. Valtiolaivan suunta pysyi vanhoillaan.
Semstvopuolueen ja vapaamielisen sivistyneistön taistelu kuristavaa virkavaltaa vastaan ei enää tapahtunut jyrkästi erotettuna kapinallisista hankkeista, vaan suureksi osaksi kosketuksessa tai liitossa vallankumouksellisen liikkeen kanssa.
6. LUKU.
Vallankumouksellinen liike 1881-1904.
"Todellisen edistyksen pääesteenä Venäjällä ei nykyään esiydy valtiomuoto, vaan ajatuksen villiytyminen ja julkisen siveyden aleneminen. Sentähden lähin tulevaisuus tulee Venäjälle tuottamaan sellaisia koettelemuksia, jommoisia historia ei tähän asti ole tuntenut."