Vladimir Solovjov 1889.
Tsaarin murhassa sosiaalivallankumouksellinen puolue 13 p. maalisk. 1881 oli saavuttanut terroristisen taktiikkansa kohopisteen, mutta toivotun vapauden sijaan saanut aikaan mitä jyrkimmän taantumuksen, ja julkinen mielipide tuomitsi vääriksi vallankumoukselliset pyrinnöt. Pettymys ja epätoivo heidän tekonsa seurauksista, kina ja riita menettelytavasta ja ohjelmasta hajoittivat pian sen pienen parven nihilistejä, joka oli päässyt pakoon santarmiston toimeenpanemassa ajojahdissa. Muutamat käänsivät politiikalle kokonaan selkänsä, toiset tarjosivat palveluksiaan hallitukselle, osaksi halpamielisyydestä, osaksi, niinkuin Lev Tihomirov, vakaumuksesta. Tämä, joka on sepittänyt "Kirjeen Aleksanteri III:lle", teki julkisesti eräässä lentokirjasessa "Miksi lakkasin olemasta vallankumouksellinen" katumusta erehdyksistään, kääntyi slavofiiliseen oppiin ja sai toimen valtion palveluksessa. Painohallituksen jäsenenä, sitten vuodesta 1909 Moskovskija Vjedomostin päätoimittajana, hän kiihkoisasti vastustamalla kaikkia edistyspyrintöjä koetti "sovittaa" nuoruutensa erehdyksiä. Hän kuoli 1913 Pietarissa painoylihallituksen johtajana, keisarillis-venäläisenä ylhäisyytenä ja korkeiden ritarikuntien jäsenenä.
Vain pieni joukko pysyi uskollisena vallankumouksen lipulle ja koetti, riideltyään loppumattomiin "oikeasta menettelytavasta ja järjestelystä", jotakin yrittää. Toistaiseksi jätettiin sikseen kaikki uudet murhayritykset ja sen sijaan aloitettiin salainen kiihoitustyö laivaston ja armeijan upseerien keskuudessa. Mutta sotilaskapinan toivo raukesi surkeasti petoksen johdosta. Kolmatta sataa upseeria, paroni Strömberg etupäässä, vangittiin 1883. Seuraavana vuonna muuan Marxin ystävä, Lopatin, otti johtaakseen Pariisissa olevaa järjestelykomiteaa. Vuoden 1884 lopussa hän lähti Venäjälle, mutta joutui 500 toverinsa kanssa santarmien käsiin. Tämä isku teki sosiaalivallankumouksellisesta puolueesta kerrassaan lopun. Pariisiin jäänyt järjestelykomitean jäännös hajautui.
Vallankumouksellisia vastaan käytyä taistelua johti Ignatievin perustama poliisiosasto, jonka johtajana 1881-1884 oli Vjatsheslav Plehwe ja senjälkeen vuoteen 1893 Pietari Durnovo. Molemmat olivat huomattavat teknillisestä taitavuudesta ja häikäilemättömästä julmuudesta. Durnovo käytti vaikutusvaltaista asemaansa rahankiskomiseenkin. Kun asiasta ilmoitettiin Aleksanteri III:lle, niin tämä epärehellisyyden katkera vihaaja kuohahti rajuun vihanpurkaukseen ja sanoi: "toimittakaa se roisto tiehensä". Epärehellinen poliisipäällikkö alennettiin senaattoriksi. Vasta Aleksanteri III:n kuoleman jälkeen hän suosijansa Plehwen toimesta sai tuottavan virkansa takaisin ja tuli 1905 sisäasiainministeriksi.
Tsaarinmurhan vaikutuksen vielä ollessa voimakkaana heräsi yhteiskunnassa halu voida kunniatoimen-tapaisesti olla mukana nihilismin vastustamisessa. Ylimystön ja hovipiirien jäsenistä muodostui salainen liitto, "pyhä liiga", jonka hallitus hajoitti 1883, sittenkuin se itse oli aiheuttanut joukon väärinkäsityksiä ja hulluja kepposia. Muuan toinen liitto, "vapaaehtoinen turva", oli muodostettu nuhteettomista ihmisistä, jotka kuuluivat eri säätyihin ja tsaarin esiytyessä julkisuudessa "kansana" marssivat esiin, huusivat hurraata ja pitivät silmällä, ettei kukaan tuntematon päässyt murtautumaan heidän suljettujen riviensä läpi.
Pietarin ylioppilasten joukossa muodostui 1886 muuan terroristinen ryhmä Aleksanteri Uljanovin johdossa. Maaliskuun 13 p. 1887 vaaniskeli viisi ylioppilasta Nevski-Prospektilla tsaaria, kädessään luentovihkot, joihin oli kätketty räjähdyspommeja. He tiesivät, että hän vuosittain isänsä kuolinpäivänä lähti Hatsinasta rukoillakseen Pietari-Paavalin linnoituksessa murhatun arkun ääressä. Poliisi vangitsi epäluuloa herättävät ylioppilaat ja paljasti salaliiton. Neljän toverinsa kanssa Aleksanteri Uljanov 20 p. toukok. 1887 kuoli hirsipuussa. Hänen veljensä Vladimir, joka silloin oli Simbirskin kymnaasin seitsemännellä luokalla, vannoi kostavansa. Hän on sen tehnyt ja hallitsee nykyään Venäjää Lenin nimisenä.
Vuonna 1888 koko Venäjä vietti keisarillisen perheen ihmeellistä pelastumista Borkin rautatieonnettomuudesta rakentamalla toista sataa kappelia ja kirkkoa. Vuonna 1889 lensi Zürichissä muuan pommitehdas ilmaan. Venäläiset ylioppilaat olivat sen perustaneet. Muuten varsin hyvänsävyinen Sveitsin poliisi sekautui matkailijaliikkeen vähenemisen pelosta sangen tarmokkaasti asiaan ja pakotti venäläiset vallankumoukselliset siirtämään kemiallisen laboratorionsa Pariisiin. Häiritsemättä he siellä valmistivat muutamia pommeja ja uskoivat 1890 erään naisen tehtäväksi salaa kuljettaa nuo vaaralliset esineet pukunsa alla Venäjälle. Mutta Ranskan tasavalta eli silloin Venäjän kanssa tehtävän liiton merkeissä, ja tämä seikka vaikutti myöskin Pariisin poliisiin, joka salaa oli pitänyt silmällä tuota pommitehdasta. Wirballenin (Venäjän ja Saksan välisen raja-aseman) santarmistolle annettiin tieto asiasta, ja se vangitsi tuon vaarallisen salakuljettajattaren hänen pyrkiessään rajan poikki. Samaan aikaan Ranskan poliisi vangitsi nuo venäläiset kemistit Pariisissa ja asetti heidät "isänmaallisen" valamiesoikeuden eteen, joka anarkistisesta toiminnasta tuomitsi heidät monivuotisiin vankeusrangaistuksiin. Aleksanteri III:n kuollessa Venäjällä kyllä oli vallankumousmielisiä, mutta ei enää mitään terroristista järjestöä. Nihilismi oli kuollut, sen sijaan astui sosiaalidemokratia. Marx ryhtyi jatkamaan Bakuninin työtä.
Sosiaalidemokraattisen työväenpuolueen perustaja Venäjällä on Georgij Plehanov, erään Tambovin aatelismiehen poika. 19-vuotiaana ylioppilaana hän liittyi sosiaalivallan kumoukselliseen puolueeseen, pakeni 1880 ulkomaille, missä hän tutki Marxin "Kapitaalia" ja tuli tämän innostuneeksi kannattajaksi. Monissa entistä puoluettansa vastaan julkaisemissaan riitakirjoituksissa hän kehitteli sitä mielipidettä, että siihen asti nihilistien ihailema venäläinen talonpoika, hän kun uskoi Jumalaan ja tsaariin, ei voinut olla tietoisen luokkataistelun kannattaja, mutta sen sijaan kyllä tehtaantyömies. Vallankumouksellisen puolueen tehtävänä oli sen mukaan harjoittaa kiihoitusta kaupunkilais-köyhälistön keskuudessa ja koota se mahtavaksi, määrätietoiseksi puolueeksi. Vasta 1890 alkoi pieni joukko hänen kannattajiaan, joka sanoi itseään "työn vapauttamisen ryhmäksi", hitaasti ja epäröiden levittää vallankumouksellisia aatteita Pietarin tehdaskortteleissa. Vasta kuusivuotisen hiljaisen työn jälkeen se uskalsi ryhtyä ensimmäiseen julkiseen voimannäytteeseensä: toukokuussa 1896 Moskovassa vietettyjen kruunausjuhlallisuuksien aikana Nevan varrella olevassa pääkaupungissa 42,000 työmiestä teki vastalauselakon. Säikähtynyt hallitus lupasi täyttää työväen päävaatimuksen, lyhentää työajan 12:sta 10:een tuntiin, jonka jälkeen liike lakkasi. Muuan hallituskomissioni kokoutui ja totesi, että erään Katariina II:n antaman ja vielä voimassa olevan lain mukaan pisin sallittu työaika Venäjällä oli 10 tuntia. Kuitenkin se ehdotti 11 1/2 -tuntisen pisimmän työajan määräämistä, mikä sitten 1897 vahvistettiin laiksi.
Vuonna 1898 "työn vapautuksen ryhmä" piti ensimmäisen kongressinsa Minskissä, jossa se otti nimen Venäjän sosiaalidemokraattinen työväenpuolue. Mutta Plehanovin toivo voida Genevestä käsin, minne hän asettui asumaan, "Venäjän Bebelinä" yhtenäisesti ja määrätietoisesti johtaa koko Itä-Europan vallankumousliikettä marxilaisuuden hengessä häiriytyi pian. Hänen kuolleeksi julistamansa sosiaalivallankumouksellinen puolue oli herännyt uuteen eloon sen tervehdyksen johdosta, minkä uusi tsaari oli lausunut mykille onnentoivottajilleen Talvipalatsissa. Sen perustajat olivat Gershuni ja Tshernov, muuan heidän kelvollisimpia johtajiaan oli insinööri Jevgeni Asev, joka samalla oli poliisiosaston palveluksessa, mikä vasta 1908 tuli tunnetuksi. Uusi vallankumouksellinen puolue harjoitti kiihoitusta kylissä ja kaupungeissa, talonpoikaisköyhälistön keskuudessa niinkuin kaikissa porvariston piireissä, ja suositti terroria valtiollisen vapauden parhaana aseena. Päinvastoin kuin heidän taktiikkansa heidän ohjelmansa oli suhteellisen maltillinen, ja he saivat sentähden paljon kannattajia sivistyneistön ja sotaväen keskuudessa.
Juutalaisten jatkuva sortaminen oli vihdoin juutalaisen köyhälistön kurjistuneessa joukossa kypsyttänyt ajatuksen, että vallankumouksellisella menettelyllä oli hankittava ihmisarvoisia elämänehtoja tälle vainotulle väestölle. "Asutusalueessa" perustettiin 1897 eräs vallankumouksellinen yhtymä, "Bund". Edelleen syntyi vuosisadan lopussa kaikissa rajamaissa, missä venäläistyttämispolitiikka perusteellisesti oli muokannut maaperän vallankumouksen siemenelle, sosiaalidemokraattisia tai sosiaalivallankumouksellisia puolueita, jotka kaikki käyttivät terroria, tuota tavallista venäläistä taistelukeinoa.