* * * * *
Neljä päivää sen jälkeen kuin Moskovan valtakunnanneuvottelu oli päättynyt, ryhtyi kahdeksas saksalainen armeija kenraali Hutier'n johdossa hyökkäykseen, mursi venäläisen pohjoisrintaman alisen Väinäjoen kohdalla ja valloitti 3 p. syyskuuta Riian. Tämä uusi tappio, joka sotilaallisesti ei ollut puolustettavissa, sai ennen aikojaan puhkeamaan erään suunnitellun vastavallankumouksen Pietarin neuvostohallituksen kukistamiseksi. Ylin komentaja, kenraali Kornilov, keräsi kiireesti rintamalla kokoon muutamia rykmenttejä, jotka hän piti luotettavina, ja lähti niiden kanssa 8 p. syyskuuta Pietaria vastaan. Mahtipontisessa julistuksessa hän ilmoitti tahtovansa muodostaa kansallisen puolustuksen hallituksen, joka oli oleva takeena Saksan voittamisesta ja vievä Venäjän suurta, mahtavan ja vapaan kansan arvoista tulevaisuutta kohti. Hetmani Kaledin ja kenraali Denikin, etelärintaman ylipäällikkö, ilmoittivat julkisesti olevansa Kornilovin hankkeen kannattajia, salaisesti oli samalla kannalla myöskin Kerenski. Joka tapauksessa Kornilov oli varmasti vakautunut siitä, että ministeripresidentti oli hyväksynyt hänen suunnitelmansa. Onko Kerenski tällöin ovelan nurkka-advokaatin tavoin pitänyt salakähmäistä ja halpamielistä kaksoispeliä, josta häntä myöhemmin moitittiin, ei ole varmasti todettavissa. Joka tapauksessa hän siitä pitäen menetti laajojen piirien luottamuksen, jotka siihen saakka olivat hänessä nähneet sen miehen, joka voisi Venäjän pelastaa. Säikähtynyt neuvostohallitus kääntyi apua pyytäen vastustajiensa, bolshevikkien puoleen. Joka niiden johtajista vielä istui vankeudessa, vapautettiin. Trotski innostutti Pietarin työläisiä taisteluun vastavallankumousta vastaan ja vei heidät juoksuhautoihin kaupungin ulkopuolelle. Sosiaalivallankumouksellinen Savinkov, sotaministeri Kerenskin sotilaallinen neuvonantaja ja apulainen, varusti tilapäiset linnoitukset tykeillä ja revitytti Pietariin johtavien rautatieratojen kiskot. Kaupunkia kohti ratsastava kaukasialainen "villi divisioona" otettiin vastoin odotustaan vastaan tykkitulella. Samaan aikaan meni luotettavia bolshevikkikiihoittajia vastavallankumouksen hyökkääviä joukkoja vastaan. Trotskin univormuun-puettujen lähettien onnistui lyhyessä ajassa "selittää" rintamatovereilleen valtiollinen asema: Kornilov oli muka burshui, joka tahtoi ottaa talonpojilta maan ja vapauden pois ja maanomistajaupseerien johdossa edelleen lähettää heidät veriseen ja kokonaan tarkoituksettomaan sotaan. Sotajoukot luopuivat kenraalistaan, joka pakeni päämajaan Mohileviin, missä hänet 14 p. syyskuuta vangittiin. Sama kohtalo kohtasi Denikiniä ynnä muutamia muita kenraaleja, jotka olivat menneet Kornilovin puolelle. Vain Kaledin pysyi vapaana, koska kasakat kieltäytyivät häntä luovuttamasta.
Kädenkäänteessä bolshevikit näin olivat suoriutuneet vastavallankumouksen pelätystä hirviöstä ja vaativat voittajan oikeudella itselleen valtaa. Syyskuun 15 p. he Pietarin työläis- ja sotamiesneuvostossa asettivat valtiollisen ohjelmansa äänestyksen alaiseksi, ja tuhatpäinen joukko vaiensi hyväksymismylvinällään esimiehensä Tsheidsen kiertelevän puheen. Menshevistiset ja sosiaalivallankumoukselliset vallanpitäjät näkivät vallan luistavan käsistään. He eivät tietäneet sen parempaa keinoa kuin taaskin kerran kutsua "yhteiskunnalliset voimat" Pietariin uuteen puheturnaukseen, joka "kansanvaltaisen konferenssin" nimisenä lopullisesti "oli ratkaiseva kaikki kysymykset". Kerenski taas koetti viedä bolshevikeilta tuulen purjeista sillä, että hän yht'äkkiä 16 p. syyskuuta julisti tasavallan, jota Lenin jo kauan oli vaatinut ja vanha anarkisti ruhtinas Krapotkin Moskovan valtakunnanneuvottelussa 28 p. elokuuta oli ylistänyt vapauttavaksi teoksi. Valtiojärjestyksen lopullinen määrääminen oli oikeastaan pidätetty perustuslakia-säätävälle kokoukselle, jonka 30 p:ksi syyskuuta päätetty kokoutuminen teknillisten vaalivaikeuksien tähden oli lykätty vuoden loppuun. Samaan aikaan Kerenski — matkien Gambettan menettelyä vuodelta 1870 — nimitytti itsensä kaikkien armeijain ylikomentajaksi ja muodosti uuden kabinetin, neljännen saman vuoden maaliskuun 15 päivästä lukien, jossa oli melkein yksinomaan sosiaalivallankumouksellisia ja menshevikkejä. Yleisen mielipiteen tyynnyttämiseksi, joka tahtoi syntipukkia kantamaan vastuuta kärsityistä häpeällisistä tappioista, senaatti 25 p. syyskuuta tuomitsi entisen sotaministerin Suhomlinovin maanpetoksesta elinkautiseen pakkotyöhön. Todellista petosta oikeudenkäyntikuulustelut eivät olleet voineet todeta, mutta kylläkin paljastaa, että tsaarillinen hallitus oli tahtonut ja jo kauan valmistanut hyökkäyssotaa Saksaa vastaan. Pietarin Aleksanterin-teatterissa, joka ylhäältä alas asti oli koristettu punaisin lipuin, Tsheidse 27 p. syyskuuta avasi kansanvaltaisen konferenssin. Se oli kirjava kokous, jossa oli 1,500 mitä erilaisimpien yhdyskuntien edustajia. Mitä lukemattomissa kongresseissa sitten maaliskuun 15 päivän oli kyllästyttävän usein sanottu, toistettiin vielä kerran. Mutta niinkuin Moskovan valtakunnanneuvottelussa, niin nytkin valtioviisaus purkautui vain molemminpuolisiin syytöksiin. Sotilaallinen asema näytti vielä toivottomammalta kuin kuukautta ennen. Riika ja Jakobstadt olivat kukistuneet; ahdistavia huhuja Saksan laivaston suunnittelemasta iskusta lenteli läpi teatterin. Eräs Trotskin ehdotus, että sitten ennemmin heti ryhdyttäisiin rauhankeskusteluihin, hylättiin vähäisellä enemmistöllä. Vierasten kansojen edustajat ilmoittivat jyrkästi ja selvästi suostuvansa venäläisen liittotasavallan muodostamiseen vain sillä ehdolla, että heidän maansa saisivat täydellisen itsenäisyyden kaikissa sisällisissä kysymyksissä. Kadetit, menshevikit ja sosiaalivallankumoukselliset pitivät kuitenkin lujasti kiinni keskitetystä hallitustavasta. Eräs konferenssin valitsema komissioni koetti turhaan löytää vastausta siihen kysymykseen, oliko uudestaan muodostettava ministerikabinetti oleva puhtaasti sosialistinen, vai oliko siinä — niinkuin Kerenski tahtoi — suvaittava myöskin muutamia kadetteja. Vihdoin valittiin tuosta jättiläiskokouksesta 240 hengen suuruinen "kansanvaltainen neuvosto", jonka oli määrä selvittää tämä kysymys ja samalla muodostaa runko "esiparlamentiksi", joka oli kokoutuva kolmen viikon kuluttua ja lopullisesti löytävä keinon Venäjän pelastamiseksi. Ylpeillä sanoilla: "jokainen, joka ahdistaa vapaata Venäjän tasavaltaa, on tunteva vallankumouksellisen hallituksen koko voiman" Kerenski päätti nuo kuusipäiväiset puheturnajaiset. Hän muodosti sitten viidennen kabinetin ottamalla siihen myöskin kadetteja, ja "kansanvaltainen neuvosto" vahvisti sen.
Sillävälin sotajoukon ja valtion hajautuminen yhä jatkui, huolimatta kaikista puheista, päätöksistä ja pääkaupungista tulleista käskyistä. Sotamiehet karkoittivat armeijasta toistakymmentä tuhatta upseeria, ja monet niistä tapettiin. Laajan valtakunnan joka sopukassa piti istuntojaan työläis- ja sotamiesneuvosto, joka hallitsi itsevaltiaasti, pani toimeen kotietsintöjä ja vangitsemisia, antoi lakeja, tilasi elintarpeita ja arvoesineitä, kantoi veroja ja tästä "työstänsä" hyväksytti itselleen suuret palkat. Ja millaiset miehet ne pitivät suurinta ääntä näissä neuvostoissa? Rehellisten aatteenmiesten rinnalla, miesten, jotka taistelussa isänmaansa vapauttamisen puolesta olivat saaneet kovasti kärsiä Siperian vuorikaivoksissa, istui korkeassa raadissa ryöstömurhaajia ja varkaita, joille vallankumous oli avannut kuritushuoneiden portit, ja sangen suureksi osaksi kukistetun tsaarivallan kurjimpia kätyreitä, entisiä urkkijoita, santarmeja ja kiduttajia, jotka vielä vähää ennen salapoliisin tutkintokamarissa olivat kumipampuilla kiristäneet vangituilta tunnustuksia. Melkein joka sanomalehdessä oli kesällä 1917 paljastuksia noiden lukemattomien neuvostojen toimeenpanevien komiteain sen tai tämän jäsenen hämärästä entisyydestä. Mitä se auttoi, että heidän nimeensä julkisesti lyötiin poltinmerkki? He poistuivat siihenastisen hallitustoimintansa näyttämöltä, aloittaakseen sen uudestaan jossakin toisessa kaupungissa toisella nimellä ja väärällä passilla. Ja kaikki nämä työläis- ja sotamiesneuvostojen hämärät ainekset olivat bolshevistisia.
Muuan Venäjän paras tuntija, kirjailija Maksim Gorki, kirjoitti, edeltäpäin aavistaen kaiken tämän, lehdessään Novaja Zhisnj (Uusi elämä) 1 p. toukok. 1917, jolloin koko kansa vielä oli ilonhuumauksen vallassa saavutetusta vapaudesta ja odotti tulevaisuudelta ihmeitä: vanha hallitustapa on vuosikausien työllä kirkon ja virkamiesten avulla saattanut Venäjän kansan sivistyksellisessä, henkisessä ja siveellisessä suhteessa rappiolle. Sodan alkaessa monet sanoivat Venäjän tehtäväksi "vapauttaa Europpa väärän sivistyksen kahleista todellisen kulttuurin hengen avulla". Tämä todellisen kulttuurin henki näyttäytyi kuitenkin "yleisen tietämättömyyden, vastenmielisen itsekkyyden ja huolettoman laiskuuden löyhkäksi". Tämän perinnön itsevaltius on jättänyt meille jälkeensä. Älköön vain uskottako, että vallankumous on huuhtonut pois kaiken tämän. Kuluu vuosia, ennenkuin Venäjällä on ennättänyt kehittyä todellinen kulttuuri, eikä sitä luoda sanoilla, vaan tarmokkaalla työllä.
Lokakuun 20 p. avattu esiparlamentti oli sen kauhun vaikutuksen alaisena, minkä Saarenmaan valloitus pääkaupungissa oli synnyttänyt. Sitä ainoata sanaa, mikä olisi antanut arvovaltaa ja mahtia tälle kokoukselle, joka oli tullut toimeen ilman järjestettyä kansanvaalia, ja jonka muodosti 13 eri isovenäläisen puolueen sekä useiden kansallisten ryhmien yhteensä 555 edustajaa, — sanaa rauha ei lausuttu julki. Trotskin johtamat maksimalistit poistuivat, selvästi irti sanouduttuaan, esiparlamentista, jättäen muiden asiaksi tarkoituksettoman riidan sotatarkoitusten tarkistamisesta ja agraarikysymyksen parhaasta ratkaisutavasta ja tehtaiden johdosta työläisvaliokuntien avulla. Molemminpuolisiin ankariin syytöksiin tyhjeni lopulta puhujien intohimo. Samaan aikaan piti Moskovassa istuntojaan vasta-esiparlamentti nimellä "porvarillisten puolueiden konferenssi", jonka entinen duuman puhemies Rodsjanko oli kutsunut kokoon. Täällä vallitsi yksimielisyys Kerenskin hallituksen sekä Pietarin neuvoston tuomitsemisessa, mutta samalla tietoisuus kokouksen täydellisestä voimattomuudesta. Kenraali Russki, Pihkovan kavaltaja, kuvasi intohimoisessa puheessa armeijan kerran niin ihanan ja nyt voi kuinka surkean tilan ja puhkesi sitten sydämiä liikuttavaan itkuun.
Leninin aika oli tullut. Lokakuun lopussa hän taas ilmestyi julkisuuteen, henkivartion ympäröimänä, ja julisti, että vain kapina voi pelastaa Venäjän ja vallankumouksen. Kerenski oli muka kavaltaja, joka tahtoi antaa Pietarin saksalaisille. Trotski oli tullut Pietariin työläis- ja sotamiesneuvostojen toimeenpanevan komitean bolshevistisen enemmistön johtajaksi. Miljoonakaupungin koko järjestynyt työväestö sekä useimmat linnaväen rykmentit puolustivat nyt yhtenä miehenä bolshevismia. Ryöstönhimoisina odottivat ammattirikokselliset ja joukoittain pääkaupunkiin keräytyneet sotakarkulaiset kapinan merkkiä. Eräänlaisen sotaministeriön Lenin oli itselleen luonut "sotilaskomiteasta", joka oli muodostettu Pietarin useimpien sotajoukonosastojen edustajista. Vain kahteen rykmenttiin väliaikainen hallitus enää voi varmasti luottaa, mutta siitä huolimatta Lenin antoi sen toimia mielensä mukaan. Se toivoi näköjään kapinaa, jopa provosoi sitä, antaakseen sitten luotettavilla rintamajoukoilla bolshevismille tuhoavan iskun. Se oli vaarallista peliä, samantapaista kuin Protopopov vuoden alussa oli tsaarivallan onnettomuudeksi pitänyt.
Katarina II oli aikanaan entisen Smolnan luostarin rakennuksiin Nevan luona perustanut aatelisen naisluostarin sekä korkeamman tyttökoulun aatelistyttöjä varten. Tämän aateliskodin työläis- ja sotamiesneuvostot 16 p. elok. 1917 ottivat haltuunsa ja tekivät hallituspaikakseen. Sinne Lenin nyt asettaa päämajansa ja kutsuu sinne 6 p. marraskuuta työväenpataljoonansa sekä bolshevistiset rykmentit. Viiden kilometrin päässä siitä väliaikainen hallitus pitää istuntojaan komeassa Talvipalatsissa, jonka aikanaan keisarinna Elisabet oli rakennuttanut, ja kerää sinne ne harvat sotajoukonosastot, jotka asettuvat sen käytettäväksi: 300 kasakkaa, 700 sotakoululaista sekä muutamia satoja tyttöjä, jotka ovat muodostaneet naispataljoonan. Pietarin sotilaspiirin esikuntapäällikkö, eversti Polkovnikov, komentaa tuota pientä joukkoa. Siitä huolimatta ministerit ovat rohkealla mielellä. Marssikäskyjä on sähköteitse lähetetty luotettaville rykmenteille. Kerenski pitää aamupäivällä marraskuun 6 p. viimeisen "loistavan" puheensa esiparlamentissa, luvaten polkea rikki bolshevismin lohikäärmeen pään. Palatessaan Talvipalatsiin hän tapaa ministerineuvoston kovin alla päin. Nuo 300 kasakkaa ovat kokouksen pidettyään lähteneet tiehensä, koska "he eivät tahdo ampua kansaa". Sen johdosta on Nevan rintama jäänyt puolustuksetta. Kerenski lohduttaa heitä sillä, että hän tuo apua. Silloin Mihailovskin sotilaskoulun junkkarit viisine tykkeineen lähtevät tiehensä. Koulun tirehtörin väärennetty käsky, jonka muuan bolshevikkikomissaari on tuonut, on houkutellut heidät pois. Paikalle rientävä eversti Polkovnikov pidättää sotakoululaisten jäännöksen ynnä kaksi tykkiä. Mutta lähteneet eivät enää pääse takaisin. Jo ovat väijyksissä olleet bolshevikit piirittäneet heidät, ja heitä uhataan käsigranaateilla. He antautuvat laukausta ampumatta. Kerenski näkee ikäänkuin salaman välähdyksessä aseman, astuu voimavaunuunsa ja kiitää muutamien englantilaisten upseerien turvallisessa seurassa rautatieasemalle. Masentuneena ministerineuvosto jatkaa neuvotteluaan Talvipalatsin malakiittisalissa. Sotakoululaisetkin pitävät, oppilaitosten mukaan järjestettyinä, neuvotteluja. Vain tytöt eivät pidä mitään neuvotteluja, vaan tekevät ahkerasti työtä, rakentaakseen katusulun palatsin pääportin eteen.
Hallituksen toimeton suhtautuminen asemaan rohkaisee bolshevikkeja, jotka ensin arkoina epäröivät. Marraskuun 7 päivän kuluessa he miehittävät sanomalehdentoimistoja, pankkeja, rautatieasemia, pääpostitalon, Marian-palatsin, josta esiparlamentti ajetaan hajalle, sekä Pietari-Paavalin linnoituksen ja ryöstelevät siinä sivussa yksityistaloissa. Iltapäivällä he alkavat pyssy- ja konekivääritulen Talvipalatsia vastaan. Nevan puolelta tunkeutuu meri- ja sotamiehiä sisään ja miehittää muutamia tuon laajan rakennuksen saleja. Ministerit neuvottelevat malakiittisalissa, panevat Polkovnikovin viralta ja nimittävät joka tunti uuden komentajan. Pojat ja tytöt ampuvat. Kello 8 illalla bolshevikit keskeyttävät tulen ja kehoittavat ministerejä antautumaan; muussa tapauksessa risteilijä Aurora ja Pietari-Paavalin linnoituksen patterit tulisivat pommittamaan palatsia. Myönnetään tunti ajatusaikaa. Pelästyneinä ministerit neuvottelevat ja päättävät antautua. Puolustajat ja puolustajattaret kutsutaan Pyöreään saliin. Konovalov puhuu hallituksen nimessä: "Me ministerit olemme valmiit viimeiseen veripisaraan saakka täyttämään velvollisuutemme isänmaata kohtaan. Mutta nuorisolta me emme saata vaatia tätä uhria. Me jätämme linnaväen vapaaseen valtaan antautua." Mutta yksimielisesti pojat ja tytöt huutavat: "Me emme antaudu!" Nyyhkyttäen ministerit palaavat takaisin malakiittisaliin, puolustajat ja puolustajattaret taas rientävät vaaranalaisille paikoilleen. Tasan kello 9 Aurora aloittaa tulen 15 sentimetrin tykeistään; granaatit lentävät liian korkealla, vain kaksi osuu rakennukseen, linnoituksen valleilta jyrisevät tykit ja vinkuvat shrapnelliluodit, kaupungin puolelta taas ratisevat konekiväärit, tappaen kaksi tyttöä ja haavoittaen muutamia koululaisia.[46] Nevan puolelta rakennukseen tunkeutuneet merisotamiehet miehittävät ylemmät kerrokset ja heittävät käsigranaatteja alas puolustajien päälle. Kello 2 aamulla viimeinen vastarinta raukeaa. Hallitus otetaan vangiksi ja viedään Pietari-Paavalin linnoitukseen entisten tsaarin ministerien joukkoon. Uusi bolshevikkihallitus, johdossa Lenin, Trotski, Apfelbaum ja Lunatsharski, ilmoitti kipinäsanomalla voitostaan kaikkiin suuntiin. Rintamajoukoille annetaan valittavaksi joko uusien vallanpitäjien tunnustammen tai nälkään nääntyminen keskeyttämällä elintarpeiden kuljetus. Tylsällä välinpitämättömyydellä laajan valtakunnan väestö vastaanottaa uuden esivallan sähköteitse lähetetyt käskyt. Monissa bolshevistisissa neuvostoissa vallitsee voitonriemu. Vain Moskovassa Lenin kohtaa aseellista vastarintaa. Mutta kaupunki on tulvillaan lippunsa luota karanneita sotamiehiä, jotka ovat linnaväkeen levittäneet bolshevismin henkeä. 56. jalkaväkirykmentti, joka pitää Kremliä miehitettynä, menee Leninin puolelle. Silloin eräs eversti Rjabtsev marraskuun 12 p. kokoaa upseereja ja sotakoululaisia ja valloittaa niiden kanssa tsaarien linnan. Sitten hän järjestää vastarinnan kaupungin keskustassa. Hänen taistelujoukkonsa on pieni, siihen liittyneet ylioppilaat mukaan lukien vain 4,000 miestä. Sillä on vain kaksi tykkiä ja vähän ampumavaroja. Turhaan Rjabtsev kehoittaa porvaristoa taisteluun. Se pysyttelee arkana syrjässä. Turhaan hän toivoo apua rintamalta. Sieltä ei tule väkeä. Suurena ylivoimana työläispataljoonat ja sotamiesjoukot vänrikki Sablinin johdossa hyökkäävät valkoisia vastaan. Pääkaduilla taistellaan viisi päivää, sivukaduilla ryöstetään. Lopulta täälläkin tykit ratkaisevat. Varpusvuorilta 15 tykkiä aloittaa tulensa Kremliä vastaan. Mutta bolshevikkisotamiehet eivät osaa maaliin upseereitta. He hakevat avukseen sotavankeina olevia tshekkiläisiä tähtäystykkimiehiä. Nämä murskaavat, taitavasti maaliinsa osaten, vanhan tsaarien linnan maalaukselliset tornit ja kultakupuisen kruunauskirkon, Venäjän valtakunnan menneen mahtavuuden ja suuruuden kunnianarvoiset todistajat.