Marian-palatsiin suljettu ministerineuvosto soitti Taurian palatsissa istuvalle neuvostohallitukselle, pyytäen sitä lähettämään edustajansa, jotta yhteisesti olisi neuvoteltu asemasta ja saatu vältetyksi uhkaava kansalaissota. Grusialaiset Tsheidse ja Ramshivili ilmestyivät sinne, kuuntelivat venäläisten ministerien selityksiä ja anteeksipyyntöjä ja käskivät Miljukovia selityksen muodossa peruuttamaan noottinsa 1 p:ltä toukokuuta. Se tapahtui 4 p. toukokuuta, ja aseelliset työmiehet palasivat tehtaisiinsa. "Kansainvälisten suhteiden osasto", joksi neuvostohallituksen ulkoministeriö itseänsä nimitti, antoi 5 p. toukokuuta liittoutuneille valtioille jyrkän nootin, joka tuomitsi vääräksi kaiken anastuspolitiikan. Toukokuun 14 p. neuvosto julkaisi mahtipontisen kehoituksen maailman kaikille sosialisteille: kaikkien maiden köyhälistö, yhtykää konferenssiin, joka on Europalle antava rauhan kansojen itsemääräämisoikeuden perustuksella ilman maanryöstöjä ja sotakorvauskuluja.
Toukokuun 3 ja 4 päivän katumielenosoituksien vaikutuksen alaisina, joissa aseettomia mielenosoittajia oli surmattu, Rodsjanko ja Lvov olivat tehneet neuvostolle ehdotuksen, että oli perustettava kadettilais-sosialistinen kokoomusministeristö. Kahden viikon ajan keskustelut kestivät ja olivat raueta Miljukovin persoonaan, joka ei tahtonut päästää käsistään ulkoasiain johtoa. Hän toivoi Englannin lähettilään tarttuvan asiaan, mutta Tsheidse oli voimakkaampi. Kadetit antoivat johtajansa kukistua. Ylpeästi Miljukov hylkäsi neuvoston hänelle tarjoaman kansanvalistusministerin toimen ja erosi ministeristöstä. Hänen mukanaan myös Gutshkov, koska hän oli epätoivoinen Venäjän pelastumisesta. Muut kabinetin jäsenet jäivät toimiinsa. Kerenskistä tuli sota- ja meriministeri ja samalla väliaikaisen hallituksen varsinainen johtaja. Tereshtshenko tuli ulkoministeriksi ja jätti raskaan tehtävänsä rahalaitoksen johtajana Shingarjoville, joka luovutti siihenastiset virkatoimensa sosiaalivallankumoukselliselle Tshernoville. Saadakseen sijaa vielä kolmelle sosialistille perustettiin neljä uutta ministeriötä: muonitusta (sosiaalivallankumouksellinen Peshehonov), työväensuojelusta (sosiaalidemokraatti Skobelev), postia ja sähkölennätintä (sosiaalivallankumouksellinen Tseretelli) sekä yhteiskunnallista huoltoa varten (kadetti, ruhtinas Shahovskoi). Mutta siihenastinen neuvoston ja kabinetin välinen suhde vallitsi edelleen. Vain urkkijain luku oli kasvanut. Ruhtinas Lvov oli nimeksi jäänyt ministerineuvoston puheenjohtajaksi. Huolestuneena hän kuunteli uuden maatalousministerin Tshernovin pitkiä puheita, joka näki tulevaisuuden mitä ruusunkarvaisimmassa valossa, aikoi onnellistuttaa talonpojat tekemällä kiertomatkan maaseudulle ja tahtoi toteuttaa agraariuudistuksen alhaalta eikä ylhäältä päin. Se tapahtuikin jo.
Maalla järjestelivät omavaltaiset talonpoikaiskomiteat suurmaanomistuksen pakkoluovutusta. Tällöin usein taloja, puutarhoja, siitoskarjaa, siemenviljaa, koneita ynnä muuta kalustoa tarkoituksettomasti hävitettiin ja otettiin järkiperäisen vuoroviljelyksen sijaan uudestaan käytäntöön kolmivuoroviljelys tai nurmiheinäviljelys. Monin paikoin kaksi miriä tappeli samasta kartanomaasta, jota he yhtä hyvällä tai huonolla oikeudella vaativat itselleen. Mitä Stolypinin agraariuudistus — neuvostohallitus kumosi sen päätöksellään 5 p:ltä huhtikuuta — monivuotisella työllä oli vaivalloisesti saanut luoduksi, tehtiin melkein kaikkialla keväällä 1917 taas tyhjäksi. Mutta paitsi maata ja vapautta, jotka hän oli ottanut itselleen, talonpoika kotona ja juoksuhaudassa vaati vielä rauhaa. Sodasta hän oli saanut peräti kylläkseen, sen tarkoitusta hän ei voinut ymmärtää, ei edes useinkaan tiennyt, kuka oli vihollinen piikkilanka-aidan takana. Ainoa puolue, joka täydellisesti ja kokonaan lupasi täyttää tämän talonpoikien kolmannen vaatimuksen, joka samalla piti rintamalta "lomailijoina" kotiin tulevien sotamiesjoukkojen ryöstämistä, rosvoamista ja juopottelua vain "vallankumouksen välttämättöminä rinnakkaisilmiöinä", jopa "vallankumouksena itsenään", oli Leninin puolue.
Venäjän kansan suuren-suuri enemmistö vaati sodan lopettamista. Onnettomuudekseen eivät kadettien johtajat, ruhtinas Lvov ja Miljukov, eivätkä sosiaalivallankumoukselliset Kerenski ja Tseretelli enempää kuin marxilaiset Plehanov ja Tsheidsekään tunteneet tätä kansan alkeellista rauhantarvetta. Englannin Pietarissa oleva lähettiläs pani kaikki keinot liikkeelle — lupaukset ja uhkaukset, rahat ja vakuutukset — saadakseen sosiaalivallankumouksellisen ja sosiaalidemokraattisen puolueen johtomiehet vakautumaan siitä, että Venäjän uudestaan oli ryhdyttävä hyökkäämään. Se onnistui. Ylipäälliköksi sir Buchanan määräsi Aleksejevin sijaan vuoden 1916 voittajan, Brusilovin (3 p. kesäkuuta). Kerenski, joka edustajana 28 p. helmikuuta oli kehoittanut duumaa heti tekemään rauhan Saksan kanssa, joka vielä 19 p. huhtikuuta oikeusministerinä oli pontevasti suosittanut sopimusvaltojen sanomalehtien edustajille luopumista kaikesta valloituspolitiikasta, matkusteli nyt sotaministerinä rintamalla, saarnaten hyökkäyssotaa Saksaa vastaan. Myöskin Tsheidsen aatetoveri Suhanov, joka 1916 oli jyrkästi marxilaisessa hengessä tutkinut kysymystä "miksi käymme sotaa" ja vastannut siihen sensuuntaisesti, että porvarillisen sanomalehdistön ylistämät sotatarkoitukset eivät Venäjälle voisi tuottaa mitään etua — hänkin käänsi kelkkansa ja saarnasi nyt "säälimätöntä taistelua saksalais-itävaltalaista imperialismia vastaan, jonka kanssa ei mikään rauha eikä mikään sovinto ollut mahdollinen".
Kerenskin käskystä alkoi 1 p. heinäkuuta suuri hyökkäysliike. Monin paikoin ei yleensä marssittu eteenpäin, koska yleisen sotamieskokouksen päätös oli sen kieltänyt.[40] Siellä missä hyökkäystä saksalaisten linjoja vastaan yritettiin, miehistöt nopeasti taas liikehtivät taaksepäin. Upseerit rukoilivat sotamiehiänsä, muutamat polvistuen heidän edessään: eteenpäin vihollista vastaan! Äreästi heidän komentonsa alaiset vastasivat: mene sinä yksin eteenpäin, jos haluat kuolla. Monet upseerit sen sitten tekivätkin. Vain muutamat kuolonpataljoonat ja eräs aliupseerin vaimo Boktsharjovin johtama naispataljoona tekivät urhoollisesti velvollisuutensa. Heitä oli liian vähän saadaksensa mitään aikaan. Sitävastoin etelärintaman armeijat Galitsiassa saivat voiton toisensa jälkeen. Kerenski innostutti hyökkäysosastoja menemällä niiden kanssa yhdessä tuleen. Itävaltalaiset juoksivat kiireesti tiehensä, jättäen venäläisille saaliiksi suunnattoman määrän sotatarveaineita. Kornilov, entinen Pietarin ylipäällikkö, valloitti Stanislaun ja Kaluczin. Valitettavasti sotajoukkojen kurittomuus täällä näyttäytyi hurjassa ryöstämisessä ja murhaamisessa. Erään Gutshkovin kertomuksen mukaan venäläiset 11 p. heinäkuuta Kaluczissa mellastelivat niinkuin turkkilaiset tsherkessit ja kurdilaiset Armeniassa.[41] Upseerit eivät kyenneet estämään turvattomien asukasten murhaamista eivätkä naisia ja lapsia kohdanneita ilkitöitä. Vieläpä Vetshernoje Vremja väitti, että venäläisten menettelytapa Stanislaussa oli "yhtä häpeällinen kuin saksalaisten hirmuteot Löwenissa, Rheimsissa ja Kalisissa".[42] Heinäkuun 15 p. tuli saksalaisten joukkojen vastahyökkäys, jotka Saksan länsirintamalta pikajunilla oli kuljetettu Galitsiaan. Nyt seurasi tappio toistaan. Kuin itävaltalaiset, venäläiset juoksivat tiehensä. Kuljetushevosille asetetut saksalaiset kuormastosotamiehet ajoivat kokonaiset rykmentit edellään. Kun kauhun huuto "saksalaista ratsuväkeä!" kaikui, niin Tarnopolin luona jalkaväkisotilaat eivät heittäneet tiehensä vain aseitaan ja patruuniaan, vaan saappaansakin päästäkseen pikemmin juoksemaan.[43]
Nyt Lenin katsoi ajan tulleen aseelliseen kapinaan valtiovallan anastamiseksi. Hän saattoi luottaa Pietarin työväestön suureen enemmistöön, joka "Pietarin tehtaiden työläiskomiteasta" oli saanut neuvostosta riippumattoman järjestön. Hänen puolellaan oli nyt Venäjän sosiaalidemokraattisen työväenpuolueen keskuskomitea, olivat Kronstadtin merisotamiehet ja sotalaivat, Pähkinälinnan kuritushuonelaiset ja monet Pietarin linnaväen rykmentit. Toiset horjuivat Lvovin, Tsheidsen ja Leninin välillä sinne tänne; vain kasakkarykmentit olivat ehdottomasti väliaikaisen hallituksen puolella. Sen asema näytti toivottomalta, kun Lenin 17 p. heinäkuuta antoi kapinan merkin.
Ensimmäisen tanssijattaren palatsista käsin hän johti joukkojensa liikkeitä, jotka ryöstäen ja ampuen liikehtivät miljoonakaupungin keskustaa kohti, miehittävät Pietari-Paavalin linnoituksen, sanomalehtien toimistot, pankit y.m. ja vapauttavat rikoksentekijät vankiloista. Jo on kolme ministeriä, niiden joukossa Kerenski, pelkurimaisesti lähtenyt pakoon, yksi, Tshernov, on piesty, kun oikeusministeri Pereversev pelastaa aseman asiakirjanväärennyksellä. Horjuvien rykmenttien kasarmeihin hän levittää painetut "todistukset", että Lenin on Saksan hallituksen lahjoma. Linnaväkijoukot menevät hallituksen puolelle ja ryhtyvät katutaisteluun työläisiä, merisotamiehiä ja kuritushuonelaisia vastaan. Kolmantena päivänä, kun rintamalta on tullut 60,000 miestä lisäjoukkoja, murretaan viimeinen vastarinta ja vallataan Pietari-Paavalin linna sekä suuriruhtinaallisen rakastajattaren palatsi. Lenin on kuitenkin sieltä jo ajoissa päässyt pakoon ja pysyttäytyi piilossa jossakin suurkaupungin talorykelmän sopukassa. Kronstadtista tulleet sotalaivat lupaavat olla kaupunkia ampumatta ehdolla että vangituille merisotamiehille myönnetään "kunniallinen paluu", mihin hallitus mielellään suostuu. Voiton päivän, heinäkuun 19:nnen, iltana karannut Kerenski palaa ja julistaa kokoutuneen kansan ja sotamiesten edessä niinkuin jokin Vanhan testamentin ylimmäinen pappi bolshevismin kiroukseen. Hallituksen joukot kukistavat niinikään Nishnij Novgorodissa, Vladimirissa ja Krementshugissa syntyneet kapinat. Leninin puolue makaa maassa voitettuna. Pietarin Nevskillä kadetit toimittavat ajojahtia "leniniläisiä" vastaan ja vievät heidät väliaikaisen hallituksen tutkintokomissionin eteen; monissa tehtaissa työmiehet ottavat kiinni bolshevistiset toverinsa ja saattavat heidät neuvostohallituksen tutkintokomissionin eteen. Voitonriemuisena kadettilainen Rjetsh julistaa: "Bolshevismi on kuollut luonnollisen kuoleman. Se oli vain saksalaisella rahalla aikaansaatu petosyritys."
Vaikka Trotski, Lunatsharski ynnä muut johtajat istuivat vankeudessa, Lenin oli kadonnut,[44] ja hallitus oli lakkauttanut kaikki hänen Pravdansa, niin kuolleeksi sanottu bolshevismi edelleen syöpyi sotajoukkoon, kun suuren hyökkäysliikkeen luhistumisen jälkeen rauhankaipuu oli käynyt entistä voimakkaammaksi.[45]
Rajamaa- ja agraarikysymys synnytti uuden hallituspulan. Väliaikainen hallitus oli lähettänyt Tereshtshenkon ja Tseretellin Kiovaan pyrkimään sopimukseen professori Hrushevskin, ukrainalaisen radan (kansanparlamentin) ja sen hallitsevan valiokunnan "yleissihteeristön", johtajan kanssa. Heinäkuun 14 p. nuo molemmat ministerit palasivat Pietariin ja kertoivat kabinetille onnellisesti ratkaisseensa Ukrainan kysymyksen. Hallituksen nimessä, mutta ilman sen valtuutusta, he olivat myöntäneet Ukrainalle radan vaatiman autonomian omine hallituksineen; omine sotajoukkoineen, omine raha-asioineen. Kadettiministerit kauhistuivat autonomialaissa luvattuja laajoja oikeuksia ja sen epäselvää sanamuotoa. Epäselvyydessä, vastasivat Tseretelli ja Tereshtshenko, piili myönnettyjen oikeuksien myöhempi supistaminen, se antoi mahdollisuuden toisin selittää autonomian kuin ukrainalaiset sen nyt ymmärsivät. Sosialistiset ministerit ja Nekrasov yhtyivät tähän käsitykseen. Heinäkuun 16 p. Ukrainan autonomia virallisesti julistettiin. Vastalauseena sitä vastaan kadettipuolue kutsui kabinetista pois ministerit Shingarjovin, Manuilovin, Stepanovin — hän oli Konovalovin sijaan tullut kauppa- ja teollisuusministeriksi —, Shahovskoin ja Nekrasovin. Viimemainittu ei kuitenkaan noudattanut kutsua, vaan luopui puolueestaan pysyäkseen ministerinä. Ruhtinas Lvov vaati Tshernovin heittämistä yli laidan, koska hänen agraariohjelmansa siveellisesti ja aineellisesti hävittäisi Venäjän ja synnyttäisi kansalaissodan. Hän ei voinut työskennellä yhdessä sellaisen ministerin kanssa, joka itsepintaisesti kielsi talonpoikaiskapinain tosiasian, koska ne olivat ristiriidassa hänen uskonsa kanssa venäläisen talonpojan "tavattomaan valtakunnalliseen älyyn". Sosialistiset ministerit menivät Tshernovin puolelle, ja Lvov luopui toimestaan ministeripresidenttinä ja sisäministerinä 21 p. heinäkuuta. Ministerineuvoston puheenjohtajaksi tuli Kerenski, jota porvarillisetkin puolueet pitivät ainoana voimakkaana miehenä, joka kykeni pelastamaan luhistuvaa valtakuntaa. Tarmokkaasti hän ryhtyi vastustamaan Suomen irroittamista Venäjästä. Jyrkässä muodossa Helsingin senaatti oli kieltänyt Pietarin hallitukselta tämän pyytämän 350 miljoonan markan suuruisen lainan. Kenties, arveli kyynillisesti senaattori Tokoi 12 p. heinäkuuta, annettaisiin 100 miljoonaa markkaa hädässä-olevalle Venäjälle, mutta vastineeksi väliaikaisen hallituksen tuli tunnustaa Suomen itsenäisyys. Kun heti senjälkeen Lenin Pietarissa teki kapinansa, niin valtiopäivät Helsingissä hyväksyivät "valtalain", joka asiallisesti merkitsi maan täydellistä valtiollista riippumattomuutta. Pettyneinä Leninin tappion johdosta valtiopäivät 24 p. heinäkuuta lähettivät kaksi valtuutettua neuvostohallituksen puheille, pyytäen sen tunnustamista. Tsheidse tahallaan viivytteli vastausta, jonka antamisen hän jätti Kerenskille. Heinäkuun 31 p. ministeripresidentti antoi julistuksen suomalaista separatismia vastaan. Hän selitti siinä, että entisen Venäjän keisarin ja Suomen suuriruhtinaan oikeudet eivät, niinkuin suomalaiset arvelivat, olleet siirtyneet Helsingissä olevalle senaatille ja valtiopäiville, vaan Venäjän väliaikaiselle hallitukselle ja tulevalle perustuslakia-säätävälle kokoukselle. Tämän nojalla hän määräsi valtiopäivät hajoitettaviksi ja uudet vaalit toimitettaviksi 1 p. lokakuuta. Antaakseen määräyksilleen pontta hän samaan aikaan lähetti Helsinkiin kasakoita ja panssariautoja. Helsingin senaatti ei ollut tietävinään manifestista, joka sen tuli julkaista, mutta keskeytti valtiopäivien istunnot, ettei antaisi kasakoille tilaisuutta sekautua asiaan. Pysyen passiivisessa vastarinnassaan suomalaiset odottivat Venäjän valtakunnan häviötä, joka heidän laskelmiensa mukaan pian oli tapahtuva.
Uuteen Kerenskin johtamaan hallitukseen kuului kolme sosiaalivallankumouksellista, kolme sosiaalidemokraattia, yksi kansansosialisti ja seitsemän porvarillista. Valtuutustansa se ei, niinkuin molemmat ensimmäiset kabinetit, saanut Rodsjankon johtamalta duuman komitealta, vaan neuvostohallitukselta, joka sen 6 p. elokuuta "vahvisti", varoittaen sitä epäkansanvaltaisista sivuhyppäyksistä. "Yleisen mielipiteen järjestämiseksi" Kerenski kutsui "valtakunnanneuvotteluun" Moskovaan entisiä duumaedustajia, kaikkien puolueiden ja sotajoukon edustajia sekä erityisten yhdyskuntien, yhdistysten ja neuvostojen valtuutettuja. Elokuun 25:nnestä 28 p:ään tuo 2,500 hengen suuruinen kokous piti istuntojaan Moskovan Suuressa teatterissa, jonka ympärille oli asetettu sotajoukkoja. Tykkejäkin Kerenski oli ajattanut kaduille, sillä erään bolshevistisen salaisen komitean toimesta Moskovan työväestö oli tehnyt vastalauselakon valtakunnanneuvottelua vastaan. Huoli valtakunnan tulevaisuudesta oli kaikkien puheiden pohjasävelenä. Monessakin kaivattiin voimakasta miestä, sotilasdiktatuuria Venäjän pelastamiseksi ja Saksan voittamiseksi. Mutta kuka oli oleva tuo sankari ja pelastaja? Oliko se Kaluczin voittaja, kenraali Kornilov, jolle hallitus 1 p. elokuuta on uskonut kaikkien Venäjän sotajoukkojen käskyvallan, vaiko Lutskin voittaja, kenraali Kaledin, jonka hallitus hänen taantumuksellisten mielipiteidensä tähden on vapauttanut armeijansa päällikkyydestä rintamalla, mutta jonka sitten kasakat olivat valinneet hetmanikseen. Oliko se Mustanmeren-laivaston mainehikas johtaja, amiraali Koltshak, jonka äskettäin hänen oma miehistönsä oli vanginnut hänen lippulaivassaan, vai oliko se Venäjän suurin puhuja, ministeripresidentti Kerenski, joka lopettajaispuheessaan valtakunnanneuvottelussa lausui kirouksensa alaisiksi kaikki ne, "jotka vaativat sodan pikaista lopettamista". Heillä on kaikilla kannattajansa, mutta kellään heistä ei ole todellista valtaa. Sitä on vain tatarilaisella Uljanovilla, joka pysyy piilossa eräässä Suomen maakylässä, odottaen sitä hetkeä, jolloin hän voisi uudestaan astua esiin ja — anastaa vallan. Julkisuus ei tiedä hänestä mitään, vaan arvelee hänen olevan Berliinissä tai Bernissä. Se ei aavista, että kaikki nuo jokapäiväiset pikkukapinat rintamalla, joista Kornilov valtakunnanneuvottelussa niin sydäntä-liikuttavasti valitti, upseerimurhat sekä työläis- ja sotamiesneuvostojen jatkuvat mellakat valtakunnan eri osissa olivat — hänen työtänsä.