Pietarista kansallisen kokoomuksen huuto tunki eri rajamaihin, saaden siellä voimakasta vastakaikua. Riian lahdesta aina Tyyneen valtamereen asti heräsivät vierasheimoiset ja tervehtivät vapautta, niinkuin he sen ymmärsivät: irti Pietarista! Kansallisia kongresseja kutsuttiin kokoon, jotka toimittivat vaaleja maanhallituksiin. Tarton raatihuoneen harjalle kohotettiin 23 p. maaliskuuta Eestin sini-musta-valkoinen lippu; Volmarissa muodostui 25 p. maaliskuuta Latvian hallitus, joka oli oleva Venäjän valtakunnan autonominen maakunta. Mutta jo 18 p. huhtikuuta eräs lättiläisten kansakoulunopettajien kongressi Riiassa vaati Lätinmaan itsenäisyyttä. Maaliskuun 26 p. liettualainen "seim" Pietarissa julisti Liettuan autonomian, joka siihen aikaan oli Saksan sotajoukkojen miehittämä. Minskissä eräs valkovenäläinen kongressi 11 p. huhtikuuta vaati autonomista Bjelorussijaa. Kiovassa kokoutui ukrainalainen rada, palauttaakseen entiselleen vanhan itsenäisyyden, jonka Pietarin virkavalta 18. vuosisadalla oli hävittänyt. Mihin Katarina II:n muistopatsaita oli pystytettynä, siellä kansa kaatoi ne kumoon. Stolypininkin pystykuvan Kiovassa kävi samalla tavoin. Ukrainalaiset sotamieskomiteat nostivat kaikkialla, Pietarissa, Riiassa ja Väinänlinnassa, samoin kuin Kiovassa ja Odessassa, sinikeltaisen lipun ja vaativat kansallisten rykmenttien muodostamista. Heidän vaatimukseensa oli suostuttava, sillä ukrainalaisten sotamiesten lukumäärä Venäjän armeijassa oli 900,000. Romanialaiset, grusialaiset, armenialaiset ja Kaukasian vuoristokansat, bashkiirit, tsheremissit, mordvalaiset, votjakit, tshuvassit, kirgiisit, jopa burjatit, jotka 26 p. huhtikuuta Irkutskissa pitivät kansalliskongressinsa — kaikki he vaativat kansallisia maapäiviä, kansallisia sotajoukkoja, kansallista raha-asiain hallintoa.
Väliaikainen hallitus piti vain suomalaisten ja ukrainalaisten pyrintöjä valtakunnan yhteyttä uhkaavina. Sitävastoin se luki muiden vierasheimoisten kansallisen autonomian vaatimukset niihin "vapaan Venäjän luonnollisiin synnytystuskiin", jotka pian voitettaisiin.
Vallankumous synnytti suuren talonpoikaisliikkeen, joka käytti vanhaa taisteluhuutoa "maata ja vapautta". Maaliskuun lopussa hallitus sai tarkat tiedot maatilain hävittämisistä sekä maapoliisien, agronomien, tilanomistajien ja maanmittarien vangitsemisista paikallisten talonpoikaiskomiteain toimesta. Nämä tiedot sopivat niin huonosti kuvitelmaan venäläisen sivistyksen vapauden suojassa tapahtuvasta kehityksestä, että hallitus ei niistä aluksi ollut tietävinään. Sitten se päätti lopettaa agraarilevottomuudet asettamalla maakomitean. Sen oli määrä Pietarista käsin ratkaista kaikki talonpoikien ja ei-talonpoikien väliset riitaisuudet ja samalla valmistaa agraariehdotus tulevalle perustuslakia-säätävälle kokoukselle. Sillä väliaikainen hallitus lykkäsi tärkeimmän kysymyksen, maakysymyksen, ratkaisun määräämättömään aikaan.
Saman teki kadettipuolue, jonka edustajat voitonriemuisina 7 p. huhtikuuta kokoutuivat Pietarin Mihailov-teatteriin seitsemänteen puoluekongressiinsa. Kadetit ja Novoje Vremja olivat vaihtaneet osaa. Kun 1906 ensimmäisessä duumassa kadetit olivat vaatineet suurmaanomistuksen pakkoluovutusta ja tuo sanomalehti oli pilkaten ja ivaten vastustanut heidän vaatimustansa, niin nyt sama lehti sanoi maatilojen luovuttamista valtiolliseksi välttämättömyydeksi, ja kadettikongressin enemmistö vastusti sellaista polttavan agraarikysymyksen radikaalista ratkaisua. Yksimielisesti sitävastoin nuo 400 paikallisyhdistysten edustajaa päättivät, että vihollinen oli karkoitettava Venäjän rajojen sisältä, "absolutistinen imperialismi" Saksassa kukistettava ja perustuslakia-säätävä kansalliskokous Venäjälle perustava kansanvaltaisen tasavallan. Vielä maaliskuun 15 p. johtajat päättäväisesti puolsivat monarkkisen valtiomuodon säilyttämistä, nyt, kolmen viikon kuluttua, he itse esittivät, että tämä myönnytys oli tehtävä yleiselle mielipiteelle. Miljukov antoi sen neuvostohallituksen vaatiman vakuutuksen, että Venäjä, päätettyään voitokkaasti sodan, ei ollut anastava mitään vierasta maata. Sitten hän riemuitsevalle kongressille ilmoitti, että Konstantinopoli salmineen oli joutuva Venäjälle. Vielä hän innostutti kokousta väittämällä, että "ei ainoastaan Venäjä, vaan koko maailma kuunteli kadettien ääntä Pietarissa". Kolmannen harhaluulon ministeri Nekrasov koetti synnyttää, vakuuttaessaan vilpittömästi, ettei ollut olemassa mitään kaksoishallitusta ja että kabinetin valvonta Pietarin työläis- ja sotamiesedustajien neuvoston toimeenpanevan komitean puolelta oli hyödyllinen ja mieluisa. Sitä vastusti Roditshev leimuavassa puheessa. Ensin hän häpäisi Wilhelm II:ta, sitten hän laajensi Miljukovin sotatarkoitukset Armenian ja Galitsian hankkimiseen, ja lopuksi hän pauhasi Pietarin neuvostoa vastaan. Varovaisena miehenä — hän oli myöskin ministeri — hän ei maininnut sitä nimeltä. Mutta kokous ymmärsi, ketä hän tarkoitti noilla "röyhkeillä miehillä, jotka väärin esiytyivät koko suuren Venäjän kansan edustajina", ja valmisti hänelle myrskyisen suosionosoituksen, joka kesti 15 minuuttia. Sitten Orenburgin paikallisjärjestön edustaja, tatarilainen Mahsudov, kaatoi vettä päihdyttävään viiniin. Venäjän valtakunnan 30 miljoonan muhamettilaisen nimessä, ja Venäjän armeijan puolentoista miljoonan muhamettilaisen sotamiehen puolesta hän ilmoitti, että he eivät tule kärsimään, että kaliifi karkoitetaan pääkaupungistaan ja puolikuu otetaan alas Sofian-moskeijan katonharjalta Bosporon rannalla. Suuttuneina venäläiset kadetit vihelsivät ulos vierasheimoisen, joka äkkiä oli haihduttanut heidän kauneimmat unelmansa. Vallankumouksen lempiviikot olivat olleet ja menneet.
Tsheidsen ja Kerenskin 15 p. maalisk. 1917 Taurian palatsiin perustama työväen- ja sotamiesedustajien neuvosto, soviet, paisui nopeasti jättiläisparlamentiksi. Maaliskuussa siihen kuului 2,000, huhtikuussa 3,000 edustajaa, jotka kolmanneksi osaksi oli valittu pääkaupungin tehtaantyömiehistä, kahdeksi kolmannekseksi sotamiehistä — valittu tai tullut sinne valitsematta. Neuvosto tuli duuman sijaan, joka vallankumouksen voittaessa oli menettänyt julkisoikeudellisen luonteensa. Se saattoi kokoutua vain yksityisiin neuvotteluihin, milloin sen talossa "kansanparlamentti" ei sattunut pitämään istuntoa. Neuvoston toimeenpaneva komitea muodosti hallituksen. Kun kaikki Siperian vuorikaivoksista vapautetut tai ulkomailta pakopaikoistaan Pietariin rientäneet vallankumouksellisten puolueiden johtajat vaativat istunto- ja äänioikeutta tuossa hallitsevassa valiokunnassa, paisui sen jäsenten lukumäärä joka kuukausi ja oli toukokuussa jo 70. Niiden joukossa olivat voitolla Tsheidsen ja Himmerin (Suhanovin) johtamat menshevistiset sosiaalidemokraatit. Kun venäläisen sosiaalidemokratian perustaja, menshevikki Plehanov, 13 p. huhtikuuta Genevestä palasi vapautettuun isänmaahansa, niin hänet kyllä riemuiten otettiin hallitukseen, mutta hän ei siinä saanut toivomaansa esimiehen paikkaa, jota grusialainen Tsheidse ei tahtonut hänelle luovuttaa.[38] Yhteistoiminnassa menshevikkien kanssa olivat sosiaalivallankumoukselliset, joita johtivat Tshernov, muuan tämän puolueen perustaja, ja grusialainen Tseretelli, joka toisen duuman edustajana sen hajoituksen jälkeen oli vangittu ja karkoitettu Siperiaan. Vielä heikommin kuin trudovikit olivat aluksi bolshevikit edustettuina. Heidän johtajistaan oli maaliskuussa hallitusmiesten joukossa ainoastaan Nahamkes, joka sanoi itseänsä Stekloviksi, jottei epävenäläisellä nimellään herättäisi venäläisissä pahennusta. Maaliskuun 22 p. hän perusti sanomalehden Pravda, joka siihenastisen salapoliisin Tshernomasovin johdossa hyvällä menestyksellä levitti bolshevismia Pietarin työväestöön.
Nopeasti kehittyi neuvostovirkavalta, joka järjestelynsä puolesta muistutti 17. vuosisadan Moskovan prikaseja (ministeriöitä), menettelyssään taas tsaarinaikuisia tshinovnikoita. Niinpä perustettiin toimeenpanevan komitean toimisto, sotakomissariaatti, kansainvälisten suhteiden osasto, kontrollikomitea väliaikaisen hallituksen valvomiseksi ja valtionkomitea kansansivistystä varten, ja niiden ohessa oli sensuurivirastoja sanomalehdistöä ja eläviä kuvia varten, sekä osastoja muonitusta, kulkulaitosta, postia ja sähkölennätintä, kirjallisuutta, kiihoitustoimintaa, talojenhallintoa, rahalaitosta, voimavaunujen pakkoluovutusta ynnä muita pienempiä tehtäviä varten.[39] Sellainen järjestys, että yhden kaupungin linnaväen ja työläisten edustajat hallitsivat suurta valtakuntaa, oli siksi mieletön, että johtajienkin täytyi se huomata. He kutsuivat sentähden muissa kaupungeissa perustettujen neuvostojen edustajia "työläis- ja sotamiesneuvostojen edustajien yleisvenäläiseen kongressiin". Huhtikuun 11 p. kokoutui Taurian palatsiin 85 neuvoston ja valtakunnan kaikkien armeijain lähettiläitä. Pidettiin sangen paljon puheita, jotka kaikki saivat osakseen suurta suosiota. Innostusta synnytti erään armeijaedustajan lause: "Sodan päätyttyä me sotamiehet kivääri kourassa säädämme Venäjälle lakeja." Kaikki Tsheidsen esittämät päätöslauselmat hyväksyttiin. Sitten edustajat lähtivät kotiin tai rintamalle, ja Pietarin tehtaantyömiehet ja linnaväen sotilaat hallitsivat Venäjää niinkuin ennen. Niinkuin ennen he myöskin kohtelivat "valvomaansa", ruhtinas Lvovin johtamaa ministerikabinettia niinkuin alaistaan virastoa.
Juhlallisesti punaisin lipuin koristettuna oli Suomen rautatieasema Pietarissa 16 p. huhtikuuta. Hurraa-huudoilla ja vapaudenlauluilla tuhatpäinen kansanjoukko silloin otti vastaan maanpakopaikastaan Sveitsistä palanneet vallankumoukselliset Uljanovin (Leninin), Lunatsharskin, Apfelbaumin (Sinovjevin), Rosenfeldin (Kamenevin), Abramovitshin (Krylenkon), Zederbaumin (Martovin), Sobelsohnin (Radekin), Finkelsteinin (Litvinovin), Silbersteinin (Bogdanovin) y.m. Hindenburgin esikuntapäällikkö, kenraali Ludendorff, oli sallinut heidän matkansa halki Saksan lyijyleimalla suljetussa rautatievaunussa, koska hän piti heidän pyrintönsä Venäjälle turmiollisina. Venäläisten bolshevikkien hankkeet olivat myöskin Lontoon ulkoasiainvirastolle tunnetut. Sen tähden se kielsi New Yorkista Englantiin tulleen Bronsteinin (Trotskin) matkan edelleen Venäjälle. Neuvostohallituksen käskystä ruhtinas Lvovin kabinetti antoi brittiläiselle hallitukselle jyrkän vastalauseensa sen johdosta, että Venäjän kansalaiselta näin riistettiin hänen vapautensa. Siitä syystä Bronstein sai matkustusluvan ja saapui pian Leninin jälkeen Pietariin. Neuvostohallitus oli siitä kovin hyvillään ja Pietarin työväestö voitostaan innostunut.
Keskellä pääkaupungin talorykelmää oli eräs ylellisesti koristettu palatsi. Sen omisti keisarillisen teatterin primaballerina, ensimmäinen tanssijatar, Mathilda Kzeczinska, joka ensin Nikolai II:n, sitten erinäisten suuriruhtinasten rakastajattarena oli tullut miljoonainomistajattareksi. Viime aikoina hän oli ollut tykistöhallinnon päällikön, suuriruhtinas Sergei Mihailovitshin ystävätär ja oli Creusot'n tykkitehtaan edustajattarena sekä nuorten miesten vapauttajattarena sotapalveluksesta hankkinut itselleen loistavat tulot.
Vallankumouksen jälkeen hän kaikkine jalokivineen oli kadonnut Pietarista. Hänen palatsinsa Lenin valitsi päämajakseen. Omistajattaren oikeuden-edustaja ja palvelusväki heitettiin ulos ovesta ja ikkunoihin asetettiin konekiväärejä. Nämä peloittivat oikeudenpalvelijat lähestymästä, jotka turhaan pyysivät valtiovaltaa sekautumaan asiaan. Ilman tykistöammuntaa Leninin linna ei ollut valloitettavissa. Mutta ilman neuvostohallituksen lupaa väliaikainen hallitus ei voinut lähettää kasarmista yhtäkään patteria. Ja Lenin itse istui Pietarin työläis- ja sotamiesneuvoston toimeenpanevassa komiteassa, ja hänen mukanaan osa hänen tilapäisen linnoituksensa miehistöä. Valtaamastansa palatsista Lenin aloitti suurisuuntaisen kiihoitustoiminnan koko Venäjällä. Hän perusti joukon sanomalehtiä ja lähetti kaunopuheisia vaeltavia saarnaajia muihin kaupunkeihin ja rintamalle. Siellä he tarkasti kuunteleville sotamiehille julistivat iloista sanomaa maasta ja vapaudesta — ja rauhasta, jos vain bolshevikit saisivat vallan kaikissa neuvostoissa. Ensimmäiset tasavallat, jotka Leninin ohjelman mukaan muodostuivat, olivat Kronstadt ja Pähkinänlinna. Molemmissa julistettiin köyhälistön diktatuuri, joka hyvin pian muuttui hirmuvallaksi. Pähkinälinnaa hallitsi 840 kuritushuonevankia, harjoittaen siinä sivussa entistä ammattiansa. Siihenastisen vankilan he koroittivat hallituspalatsiksi ja panivat sieltä käsin palkattuna ja univormuun puettuna kansanmiliisinä sotilasautomobiileissa toimeen menestyksellisiä ryöstöretkiä ympäristöön ja öisin aina Pietariin asti. Paljoa uhkaavampi oli Kronstadtin merisotamiestasavalta, jonka hallussa oli Itämeren-laivasto järeine tykkeineen. Toukokuun kuluessa bolshevikit saivat vallan Tsaritsinin, Samaran, Hersonin ja pienten kaupunkien neuvostoissa. Kesäkuussa oli jo 37 tasavaltaa, jotka eivät välittäneet Lvovista eivätkä Tsheidsestä, vaan noudattivat vain Leninin käskyjä. Kronstadtista tulleet lähetit saivat 20 p. kesäkuuta Mustanmeren-laivaston merimiehet tekemään kapinan. Komentajalta, amiraali Koltsakilta, vaadittiin sapeli pois. Port Arthurin antautuessa japanilaiset olivat silloiselle kapteeniluutnantti Koltsakille hänen urhoollisuutensa tähden antaneet hänen sapelinsa takaisin. Nyt hän heitti sen mereen.
Kun ulkomailla niin huonosti tunnettiin Venäjän olot, niin siellä vallitsi yleinen luulo, että tsaarivallasta vapautunut Venäjä kaksinkertaisella innolla jatkaisi sotaa. Se olikin väliaikaisen hallituksen rehellinen aikomus. Mutta neuvostohallituksella oli mielessä ylpeä ajatus päättää maailmansota oikeudenmukaisella rauhalla ilman maananastuksia ja sotakulunkienkorvauksia ja siten niittää suurta kunniaa ja kiitosta kaikilta Europan kansoilta. Neuvostohallituksen käskystä kabinetti siis 9 p. huhtikuuta julisti, että vapaa ja rauhaarakastava Venäjä tulisi luopumaan kaikista valloitusaikeista. Tämä virallinen ilmoitus synnytti Lontoossa ja Pariisissa sen pelon, että väliaikainen hallitus voisi tehdä erikoisrauhan. Haihduttaakseen epäilyksen, että Venäjä ei pysyisi sopimuksissaan, Miljukov eräässä nootissa 1 p:ltä toukok. vakuutti hallituksen lujasti päättäneen jatkaa sotaa, kunnes Saksa olisi muserrettu. Sitä vastaan neuvostohallitus pani vastalauseensa ja vaati, että ulkoministeri Miljukov heti oli erotettava. Kun se kiellettiin, niin Tsheidse kutsui avuksi työläispataljoonat. Toukokuun 3 p:nä ne hyökkäsivät kaupungille, saarsivat Marian-palatsiin kokoutuneet ministerit sinne ja osoittivat huutaen, häväisten ja ampuen kaduilla mieltänsä maailmanrauhan hyväksi. Kadettimieliset porvarit vastasivat vastamielenosoituksilla sodan ja Miljukovin puolesta.