Neuvostohallituksen käskystä 3 p:ltä huhtikuuta itsehallintoelimet panivat toimeen uudet vaalit yleisen, yhtäläisen, välittömän ja salaisen äänioikeuden perustuksella sukupuoleen katsomatta. Niiden kautta tuli paljon sopimattomia aineksia kunnallishallintoon. Uudet kaupunginvaltuutetut ja semstvoedustajat myönsivät itselleen ja virkamiehille jättiläispalkat, perustivat uusia komissioneja ja alivirastoja sekä "uudistivat", puoluepoliittisia vaistojaan noudattaen, katujenpuhdistamisen, raitiotiet, teidenrakentamisen, vesijohdon, verolaitoksen j.n.e. ja turmelivat siten kaupunkien ja semstvojen ilmankin enimmäkseen huonot raha-asiat.
Oikeusministeri Kerenski uudisti oikeudenhoidon sillä, että hän rauhantuomareihin lisäsi kaksi lautamiestä, yhden sotamiehen ja yhden työläisen. Toukokuun lopussa väliaikainen hallitus antoi uuden lain oikeuslaitoksen uudistamiseksi, jonka kulmakiviä oli se, että kansa valitsi tuomarit ja lautamiehet. Sen ohessa paikalliset vallankumousoikeudet olivat apuna sellaisten henkilöiden tuomitsemisessa, jotka vuodesta 1905 vuoteen 1907 olivat hallitukselle antaneet vapaaehtoista apua vallankumouksen kukistamiseksi. Kylä harjoitti monin paikoin lynchausoikeutta. Kerenski lakkautti 21 p. maaliskuuta kuolemanrangaistuksen kaikista rikoksista, mikä ei estänyt talonpoikia käyttämästä mitä julmimpia mestaustapoja vangittuja murhaajia, hevosvarkaita ja kerettiläisiä vastaan. Kerenski julisti myöskin armahduksen, mutta sulki siitä pois kaikki ne, jotka sotilasesivalta syytä ilmoittamatta oli karkoittanut Siperiaan.
Taloudellisen elämän luhistuminen, joka oli alkanut toukokuussa 1915, yltyi vallankumouksen johdosta tavattoman nopeasti. Neuvostohallituksen päätöksellä 26 p:ltä maaliskuuta pantiin toimeen pakollinen kahdeksantuntinen työaika. Rintamalla palvelevat sotamiehet pitivät sen vääränä, koska heillä usein oli pitempi palvelus, työmiehet pitivät sen niinikään vääränä, koska "tieteen tuloksien mukaan" kuusituntinen työaika täydellisesti riitti. Sama päätös käski myöskin perustamaan työläiskomiteoja kaikkiin tehtaisiin, ilmoittamatta niiden pätevyyttä. Nuo uudet yhdyskunnat päättivät palkkoja koroitettavaksi, panivat tirehtöörejä viralta, kyyditsivät työnjohtajia ulos tehtaista ja panivat työaikana toimeen työväenkokouksia. Toukokuun 23 p. tuli metalliteollisuuden edustajia ministerineuvostoon, valittaen hätäänsä: työläiset eivät enää välittäneet mistään tehtaanjohdon määräyksistä ja esittivät mitä mahdottomimpia vaatimuksia. Saamallaan palkanlisäyksellä he sanoivat olevan taannehtivan voiman ja vaativat "saatavana-olevan palkkansa" maksamista. Erään kaupan ja teollisuuden kongressineuvoston laskelman mukaan olisi vaadittu "jälkimaksu" yksin Etelä-Venäjän metalliteollisuudelle tehnyt 800 miljoonaa ruplaa. Välinpitämättömyys turvallisuusjärjestelyistä oli vuorikaivoksissa jo aiheuttanut onnettomuuksia ja työhäiriöitä sattuneiden räjähdyksien johdosta. Tehtaanjohtajien erottaminen oli tullut säännölliseksi ilmiöksi. Jokainen työnsuoritusten arvostelu aiheutti uhkauksia. Monet työmiehet sanoivat tahtovansa niin kauan nylkeä tehtailijoita, kunnes he antavat tehtaansa työväen omiksi. Työministeri Skobelev arveli, että tehtailijain tulisi luopua yrittäjänvoitosta. Tehtailijain edustajat sanoivat olevansa siihen valmiit, mutta pyysivät vastineeksi turvaa tehdasanarkiaa vastaan. Jollei valtiovalta auttanut, niin tehtaat työläisten menettelyn johdosta pantaisiin seisomaan ja armeija jäisi sotatarpeita vaille. Ministerineuvosto päätti valmistaa ehdotuksen "taloudellisen aseman järjestämiseksi tehtaissa". Maaseudulla agraarilevottomuudet vähensivät kylvöalaa ja satotulosta.
Kansantalouden rappiotila vaikutti myöskin valtion raha-asioihin. Väliaikainen hallitus oli tosin tsaarihallitukselta vastaanottanut raskaan perinnön. Valtiovelat nousivat 55 miljaardiin ruplaan, liikkeessä-olevan paperirahan nimellisarvo lähes 10 miljaardiin, jokapäiväiset sotamenot 50 miljoonaan ruplaan. Kotimaiset sotalainat olivat tuottaneet paljoa vähemmän kuin virallisesti oli ilmoitettu. Uusi hallitus kehoitti huhtikuussa merkitsemään 5 1/2 prosentin "vapaudenlainaa". Porvarillinen sanomalehdistö sitä innokkaasti suositteli, mutta sosialistinen asettui siihen nähden torjuvalle kannalle, koska se kuitenkin olisi tuleva porvarillisen hallituksen hyväksi. Se tuotti odotettujen kolmen miljaardin sijasta vain vähän toista miljaardia, vaikka kattamattoman paperirahan liikkeeseen-laskemista lisätyssä määrässä oli jatkettu. Toukokuun lopussa setelipaino kieltäytyi tehtävästään, se ei kyennyt enää täyttämään kasvanutta tarvetta. Hallitus painatti 1,000 ruplan seteleitä ja laski, paperia ja väriä säästääkseen, liikkeeseen uudenlaisia setelirahoja, jotka olivat olutmerkkien näköisiä ja kansalta saivat nimensä johtavan valtiomiehen Kerenskin nimen mukaan. Neljässä kuukaudessa oli entisen lisäksi laskettu liikkeeseen neljä miljaardia ruplaa paperirahaa. Sotamiesten ja kaikkien sotateollisuuksien työläisten palkankoroitukset lisäsivät sotamenoja. Jo huhtikuussa ne olivat 55 miljoonaa ruplaa päivässä ja nousivat sitten yhä suuremmiksi. Uusien virkapaikkojen perustamisesta, erityisistä menoista, jotka vallankumous toi mukanaan, sekä virkamiesten yleisestä palkankoroituksesta valtion kukkaroon kohdistuvat vaatimukset kasvoivat rajattomiin. Huhtikuussa hallitus päätti panemalla toimeen arvonnousuveron ja monopoleja hankkia itselleen uusia tulolähteitä. Mutta siihen tarvittava valtava virkamieskoneisto nieli suureksi osaksi verouudistusten tuottamat tulot, eikä kaikkia, niinkuin viljamonopolia, saatu toteutetuksikaan. Kasvava vaillinki sai yhä vaihtuvat rahaministerit pitämään säikähdyttäviä puheita ja lausumaan kansalle isänmaallisia kehoituksia, joista ei ollut mitään seurauksia. Todellista isänmaanrakkautta, joka kantaa uhreja yhteiseksi hyväksi, ei missään tavattu.
Vallankumous saattoi edelleen kulkulaitoksen sekasortoon. Liikenneministeri Nekrasov ei voinut estää lomailijoita tai karkureita — niiden välinen ero ei ollut enää huomattavissa — omavaltaisesti tilaamasta junia lähteäkseen kotiin.
Vallankumous saattoi ennen kaikkea sekasortoon sotajoukon. Jo maaliskuussa, kun neuvostohallituksen "päiväkäsky n:o 1" alkoi tehdä tuhoisaa työtänsä, ylemmät upseerit pelkäsivät, että armeija ei voisi estää pohjoisrintaman murtoa ja saksalaista hyökkäystä Pietaria vastaan. Neuvostohallitus puolestaan epäili monenkin kenraalin valtiollisia mielipiteitä ja vaati Gutshkovilta niiden erottamista. Maaliskuun 22 p. länsirintaman päällikkö, kenraali Ewerth, vapautettiin komennostaan ja vangittiin senjälkeen, koska hän oli vitkastellut uuden hallituksen tunnustamisessa. Kenraali Letshitskistä tuli hänen seuraajansa. Maaliskuun 26 p. kenraali Ivanov, vuoden 1914 voittaja, vangittiin päämajassa, koska hän oli mielipiteiltään monarkisti. Gutshkov taas epäili saksalaista kansallisuutta olevia Venäjän alamaisia ja määräsi, että heitä "vakoilun välttämiseksi" ei ollut otettava upseerien kouluttamiseksi perustettuihin sotakouluihin. Maaliskuun 28 p. pääkaupungin lehdet sisälsivät erään kehoituksen, jossa Gutshkov pyytämällä pyysi karkulaisia palaamaan sotajoukonosastoihinsa; jos sen heti tekisivät, niin he pääsisivät rangaistuksetta. Ei kukaan tullut. Huhtikuun 3 p. tapahtui pelätty vihollisen hyökkäys, onneksi länsirintamalla koilliseen Kovelista Stohod-joella. Se oli saksalaisille sangen helppo voitto ja surkea tappio venäläisille, jotka menettivät 25,000 miestä kaatuneina ja etupäässä vankeina. Upseerit tekivät yleensä velvollisuutensa, mutta ei miehistö. Gutshkov erotti ylipäällikön Letshitskin, erään osastonkomentajan ynnä useita upseereja. Komennon länsirintamalla sai kenraali Gurko. Russki Invalid sisälsi mietteitä taistelusta: se oli ollut ensimmäinen sotilaallinen tutkinto vallankumouksen jälkeen ja vapaa Venäjä ei ollut siinä suoriutunut. Oli onnetonta, jos niin jatkui! Silloin ei ainoastaan Pietari, vaan myöskin Moskova olisi uhattuna. Onneksi saksalaiset eivät tehneet uutta hyökkäystä.
Huhtikuun 17 p. sotaministeri toisti sanomalehtikehoituksensa karkulaisille. Hän pitensi rangaistuksettoman paluuajan toukokuun 28 päivään ja lupasi sitäpaitsi, ettei mikään karkuri kiväärinsä tai muiden varusteidensa myymisestä joutuisi vastuuseen. Armeijakäskyssä 20 p:ltä huhtikuuta Gutshkov pyysi sotamiehiä olemaan vangitsematta esimiehiään ja valitsematta itselleen uusia. Heillä oli lupa hänelle ilmoittaa huonohenkiset upseerit. Hän kyllä erottaisi heidät ja rankaisisi heitä ankarasti. Huhtikuun 22 p. Gutshkov erotti 18 kenraalia epäkansanvaltaisten mielipiteidensä tähden. Ei kenraali Russkinkaan luotettavuus, vaikka hän oli pettänyt tsaarin, näyttänyt neuvostohallituksen mielestä olevan aivan taattu. Toukokuun 9 p. hänen täytyi Gutshkovin käskystä luovuttaa pohjoisrintaman armeijan ylipäällikkyys kenraali Dragomiroville.[34] Sotajoukonjohtajien valtiollisen mielialan valvomiseksi neuvostohallitus lähetti komissaareja rintamalle. Jottei ihan menettäisi arvoansa sotajoukossa, väliaikainen hallitus sitten teki saman. Kuri höltyi yhä enemmän. Sotamieskomiteat julkaisivat sanomalehdissä virallisia varoituksia upseereilleen, joissa ankarasti moitittiin heidän "sivistymätöntä käyttäytymistään julkisilla paikoilla, mikä ei vielä ollut Venäjän yhteiskunnallisen kehityksen tasalla, jota muut valtiot eivät olleet saavuttaneet". Syyllisiä upseereja uhattiin ankarilla rangaistuksilla, "semminkin kun mätäpaiseet terveestä kansanruumiista oli hehkuvalla raudalla poltettava pois".[35] Pohjois- ja länsirintamalla alettiin panna toimeen ystävällisiä kohtauksia saksalaisten sotamiesten kanssa, jolloin viinaryypyn tai olutlasin ääressä pohdittiin valtiollisia ja sotilaallisia kysymyksiä. Etelärintamalla syntyi vilkasta kaupankäyntiä, jolloin vaihdettiin venäläistä leipää Unkarin viiniin. Armeijakäskyllä 11 p:ltä toukokuuta Gutshkov kielsi kaiken rauhallisen yhtymisen vihollisen kanssa. Neuvostohallitus piti kuitenkin veljeilemistä rintamalla sangen hyödyllisenä valtiollisessa suhteessa, koska saksalaiset sotamiehet siten voitaisiin saada kannattamaan monarkian kukistamista Saksassa. Kiihoitus oli vain järjestettävä ja erityisiä paikkoja toverillista yhdessä-oloa varten laitettava.[36] Toukokuun 11 p. Pietarin sotilaspiirin ylikomentaja, kenraali Kornilov, käski suomenmaalaista varaväkipataljoonaa asettumaan rintamaan. Kolmas komppania kieltäytyi lähtemästä kasarmista, koska siihen ei ollut neuvostohallituksen käskyä. Niskoittelijat katselivat sitten kaikessa rauhassa, miten Kornilov kasarmin pihalla piti paraatia kolmen muun komppanian kanssa. Syvästi huolestuneena voimaton sotaministeri myönsi voimattomalle kenraalille hänen pyytämänsä vapautuksen korkeasta toimestaan ja lupasi hänelle erään rintamalla olevan armeijaosaston päällikkyyden. Silloin saapui rintamalta kaksi sähkösanomaa. Toisessa länsirintaman ylipäällikkö, kenraali Gurko, toisessa etelärintaman ylipäällikkö, kenraali Brusilov, pyysi vapautusta toimestaan. Molemmat sanoivat anomustensa syyksi neuvostokomissaarien sekautumista sodankäyntiä koskeviin kysymyksiin ja heidän mielipiteiden-nuuskimistaan, joka hävitti kaiken kurin. Gutshkov pyysi heitä rakkaudesta isänmaahan edelleen hoitamaan raskasta virkaansa. Mutta itse hän 12 p. toukokuuta luopui virastaan sota- ja meriministerinä. Seuraavana päivänä hän esiytyi rintamasotamiesten edustajien jättiläis-kongressissa,[37] pitäen pitkän, mahtipontisen puheen. Hän kertoi koko elämänjuoksunsa, viipyi kauan Etelä-Afrikassa, Mandshuriassa ja duumassa tekemissään urotöissä ja päätti puheensa ilmoittamalla luopumisestaan: innostuneena hän 15 p. maaliskuuta oli vastaanottanut sotaministerin toimen ja syvästi epätoivoissaan sotajoukon hajautumistilasta hän siitä luopui. Vain ihme saattoi Venäjän pelastaa anarkiasta ja hirmuvallasta. Hän uskoi puolestaan tulevaan ihmeeseen.
Vallankumous saattoi yhdellä iskulla päiväjärjestykseen kysymyksen vieraista kansoista. Puolan kysymys oli saksalaisen valloituksen kautta Venäjään nähden ratkaistu. Vihollinen oli miehittänyt maan, eikä väestö tahtonut tietääkään Venäjän herruuden palauttamisesta. Sentähden neuvostohallitus 27 p. maaliskuuta päätti, että oli perustettava riippumaton Puolan tasavalta. Väliaikainen hallitus tunnusti kahta päivää myöhemmin Puolan tulevan riippumattomuuden, käski perustuslakia-säätävän kokouksen kokoutua Varsovaan ja lahjoitti vapaalle Puolalle Galitsian ja Posenin.
Manifestilla 20 p:ltä maaliskuuta väliaikainen hallitus palautti Suomen sisällisen itsenäisyyden ja nimitti vapaamielisen M. Stahovitshin kenraalikuvernööriksi Helsinkiin ja vielä vapaamielisemmän Roditshevin Suomen ministerivaltiosihteeriksi Pietariin. Sillä se uskoi tehneensä kaikki, mitä suomalaiset kohtuudella voivat odottaa vapaalta Venäjältä. Ministerit olivat sentähden kovin kummissaan, kun suomalaiset vaativat enempää, nimittäin maansa täydellistä valtiollista riippumattomuutta. Sen lausui Suomen sosiaalidemokraattisen puolueen johtaja, senaattori Tokoi, 20 p. huhtikuuta jyrkässä, Venäjää syvästi loukkaavassa muodossa julki sanoessaan: "Venäjän voitto maailmansodassa on oleva Suomen onnettomuus." Ensiksi Suomen autonominen hallitus karkealla tavalla jätti huomioon ottamatta Pietarissa olevat hallitukset, kohteliaassa muodossa taas kenraalikuvernöörin ja tämän määräykset. Mutta Suomessa olevia Venäjän sotavoimia ja Helsingin satamassa ankkuroivia venäläisiä dreadnoughteja he eivät voineet jättää huomioon-ottamatta. Onneksi suomalaisille ei sotalaivojen peräkeulassa enää liehunut pyhän Andreaksen lippu, vaan punainen lippu. Merisotamieskomiteat, jotka nyt pitivät komentoa, murhattuaan useimmat upseerinsa, eivät harrastaneet Suomen oikeuskysymystä. Ainoastaan yhteiskunnallisiin ja taloudellisiin oloihin he usein vaivalloisella tavalla sekautuivat niitä muka parantaakseen. He panivat pistimillä toimeen kahdeksantuntisen työajan Helsingissä, päättivät että ilotyttöjen yhteiskunnallinen asema oli parannettava ja määräsivät torikaupustelijoille revolveri ojossa elintavarain hinnat. Venäjän Karjalan sekä Aunuksen kuvernementin suomalainen väestö halusi valtiollisesti liittyä Suomeen. Se sulki venäläiset koulut, ajoi tiehensä opettajat ja anoi, että maalle vieraat papit poistuisivat.
Väliaikainen hallitus lupasi kaikille muille valtakunnan vieraille kansoille vapaan itsehallinnon vapaassa Venäjässä. Tämä lahja näytti heistä kuitenkin liian vähäiseltä. Vain laaja autonomia omine sotajoukkoineen ja omine raha-asioineen kenties saattaisi heitä tyydyttää. Venäjän valtiovaroilla varustetut kansalliset pakolaiskomiteat Pietarissa muuttuivat yht'äkkiä kansallisneuvostoiksi, esittivät valtiollisia vaatimuksia ja antoivat niille pontta panemalla toimeen kansallisia sotamies- ja kansankulkueita. Hämmästyneinä ministerit katselivat, kuinka tuhannet miehet työläismekkoon tai venäläiseen univormuun puettuina, seurassaan naisensa ja lapsensa, sinikeltaiset, sini-mustan-valkoiset tai muut tuntemattomat liput liehumassa, järjestynein joukoin kulkivat Venäjän pääkaupungin katuja pitkin, käsittämättömällä kielellä laulaen lauluja ja kohottaen eläköön-huutoja maansa vapauden puolesta. Neuvostohallituksenkin venäläisten johtajien kansallistunnetta loukkasi, että kansojen itsemääräämisoikeus, jota he itse olivat mahtipontisesti julistaneet, ilmeni valtavina vastalauseilmaisuina venäläistä sortohallitusta vastaan Nevski-Prospektilla.