Huomenna me lähdemme maalle, äiti, Leena ja me pojat. Isä ei pääse mukaan, sillä isällä on lyhempi kesälupa, kuin meillä. Isä tulee maalle Juhannukseksi ja matkustaa jälleen pois, mutta sitte tulee isä koko heinäkuuksi. Isä sanoi, että kun minä olen suurin mies kodissa isän poissa ollessa, niin minun tulee auttaa äitiä ja hoitaa pieniä veikkoja. Tahdonpa koettaa täyttää, mitä isä toivoo. Tahdon olla äidille hyvä poika.
Kun tulemme maalle, niin kirjoitan sieltä Tuulikkiin, jos Tuulikin toimitus ottaa tämän vastaan.
(TOINEN KIRJE)
Olen niin hirmuisen iloinen, kun minun kertomukseni otettiin "Tuulikkiin!" Kun olin kertomukseni lähettänyt "Tuulikin toimitukselle", niin odotin levottomana kesäkuun 15:sta päivää. Voi, miten aika kului hitaasti! Mutta vihdoinkin tuli 15. Tuli posti, mutta "Tuulikki" ei tullut. Taas uusi odotus. Seuraavana päivänä "Tuulikki" tuli. Vaikka se on minun osoitteellani, niin avasi äiti sen ensiksi. Minä en uskaltanut katsoa äitiin. Kun äiti oli avannut sivut, luki hän hiljaa itsekseen. Minä olin aivan varma siitä, ettei minun kertomukseni ollut siellä. Rupesin hyräilemään hiljaa "Porilaisten marssia" ja menin katsomaan ulos akkunasta. Siellä pihassa näin pikku Eljaksen ajavan vitsa kädessä kissaa takaa. Juoksin pihalle, otin vitsan Eljakselta ja löin sillä Eljasta kahdesti selkään. Eljas rupesi itkemään, mutta minä sanoin: "Katsos, niin käypi sille, joka syytöntä kissaa piiskaa!" Sitte juoksin jälleen sisälle.
Kun tulin pöydän luo, antoi äiti minulle "Tuulikin". Katsoin kauan ensi sivua ja luin kaikki, mitä siinä seisoi. Sitte käänsin lehden, ja siellä oli kirjoitukseni. Luin sen. Sitä oli vaan hyvin pikkusen muutettu. Luin sen uudelleen. Olin niin iloinen. Sitte menin äidin luo. Äiti otti minut syliinsä, suuteli minua, silitteli päätäni ja sanoi: "Miten hauskaa, kun isä juhannukselle tultuaan saa sen nähdä." Minulla on paras äiti maailmassa! Hänen tähtensä tahtoisin vaikka kuolla.
Lupasinhan kirjoittaa ensi "Tuulikkiin" ja se olisikin ollut niin hauskaa, mutta kun nyt on tullut niin sateista ja ikävätä, että ei tiedä, mistä kirjoittaa. Me muutimme sitte maalle, mutta matkalla satoi koko matkan. Kun tulimme perille, olivat kaikki tavaramme likomärkiä ja itse olimme samanlaisia. Pikku Eljas itki melkein koko ensimäisen illan ja äiti luuli, että Eljas tulisi kipeäksi. Mutta juuri, kun meidän piti mennä maata, juoksi hiiri pitkin makuukamarin lattiata. Siitäkös elämä syntyi! Leena sieppasi isän saappaan ja aikoi sillä lyödä, mutta hiiri piiloutui matkakorien joukkoon. Viljo ja Eljas hyppelivät lattialla innostuksesta ja ihastuksesta! Nopeasti tyhjennettiin korit. Mutta ei mistään löytynyt hiirtä.
Leena arveli, että hiiri mahdollisesti oli jälleen juossut sillan alle. Mutta äiti sanoi, ettei hän ennen uskalla mennä nukkumaan, kun hiiri löytyy.
Lattialla oli pari täkkiä ja Eljaksen pieni korvatyyny. Pikku pojat rupesivat siinä telmimään ja tuuppelivat toisiansa. Äiti ja minä syynäilimme tavaroita hiirtä etsien. Samassa kuuluu kova ilohuuto! Viljo on saanut hiiren kiinni ja pitelee sitä kourassaan. Voi, miten pieni se on ja miten sievä. Sillä on pehmoinen harmaa karva ja pikkuset siniset silmät. Se pelkää niin kovin. Sen sydän lyö kiivaasti. Leena ehdoittaa, että se tapettaisiin, mutta pikku pojat tahtoisivat sen elätikseen.
Äidin kanssa neuvoteltua päätetään se viedä kauas metsään ja päästää vapauteensa. Pikku pojat ja minä menemme kauas, aidan toiselle puolelle, pitkin metsäpolkua. Siellä panemme hiiren erään suuren kiven viereen. Se lähtee juoksemaan ja katoaa kanervikkoon. En luule, että se koskaan enää löytää kotiin takaisin.
Sen jälkeen olemme joka päivä käyneet siinä kiven luona, mutta ei mitään ole näkynyt. Toivomme hartaasti, että hiiri on löytänyt uuden kodin.