Pohjois-Suomessa eli ennen muinoin jättiläinen, jota myös monet sen ajan ihmiset peikoksi sanoivat. Hän oli hyvä mies, ei tehnyt kenellekään pahaa vaan eli sovinnossa kaikkien kanssa. Usein istui hän metsättömillä harjanteilla ja katseli sieltä ihmisten kaskien sauhuja ja mökkien harjoja. Häntä suuresti hauskutti noiden pikku olentojen elämä. Ja huvikseen hän niitä katseli, niinkuin me katselemme muurahaiskekoja.
Jättiläinen oli hirmuisen voimakas. Ei hänen edessään mikään kestänyt. Hän meni, minne vaan halusi ja teki mitä tahtoi. Hän söi harvoin, mutta nukkui sitä enempi.
Kerran aamulla kun hän veti nutun päälleen, tunsi hän, että jokin kangersi niskassa. Hän raappasi niskaansa. Sinne oli nutun vuoriin tarttunut vanha korpikuusi. — Kun hän oli kymmenen peninkulmaa kävellyt, tunsi hän, että kengässä oli jotain, joka painoi varvasta. Hän veti kengän pois jalastaan ja sieltä putosi lehmän kokoinen kiven möhkäle.
Mutta ei ole sellaista olentoa, jolla ei olisi kadehtijoita. Jonkun viisautta kadehditaan, jonkun voimia, jonkun rikkautta, jonkun jotain muuta hyvää. Jättiläiselläkin oli kadehtijoita. Varsinkin eräs vanha karjanpaimen kadehti häntä. Yökaudet veisteli hän teräväpäisiä seipäitä ja iski niitä pystyyn niille paikoin, joista jättiläisen piti kulkea. Hän toivoi, että ne pistäisivät jättiläiseltä jalkapohjan puhki. Mutta ne murenivat jättiläisen jalan alla niinkuin poltettu heinä ihmisen jalan alla murenee.
Kerran kun jättiläinen makasi korkean jyrkänteen juurella, nousi karjanpaimen jyrkänteelle ja vieritti isoja kiviä jättiläisen silmille. Jättiläinen heräsi, hieroi silmiänsä ja sanoi: "Mistäs nyt tomua silmiini lentää!"
Karjanpaimen puhui aina jättiläisestä ja koetti tehdä häntä naurunalaiseksi. Ihmiset kuuntelivat hänen puhettaan, mutta kukaan ei sitä mieleensä pannut.
Eräänä aamuna jättiläinen istui murkinata syömään. Hän veti puukkonsa tupesta ja tuppi putosi maahan. Karjanpaimen oli lähellä ja hän juoksi heti tuppea katsomaan. Ensin katseli hän päältäpäin, sitte meni hän sisälle ja käveli aina tupen pohjaan asti.
Mutta jättiläinen huomasi, että hänen tuppensa oli pudonnut. Hän otti sen ylös ja pani vyölleen. Sitte pisti hän puukkonsa tuppeen.
Se oli karjanpaimenen loppu. — Mutta jättiläinen eli vielä kauan aikaa, kunnes viimein kenenkään huomaamatta seudulta katosi. Ei tiedetä, lieneekö hän kuollut vai lieneekö muuttanut muihin maihin. Poissa hän vaan nyt on.