Ja siihen se satu loppui.
VILLE VALKONEN
Mä olen Ville Valkonen
Ja tulen hiihtämästä.
Mä olen kymmenvuotinen
Kotoisin Mäntsälästä.
Mä olen Ville Valkonen
Ja olen koululainen.
On lupa-aika hupainen —
Myös lukuaika vainen.
Mä olen Ville Valkonen,
On mulla turkki yllä.
Mä kanssa koulupoikien
Jo kilpaa hiihdän kyllä.
Mä olen Ville Valkonen.
Niin, kerran, kukatiesi
Voi kuluttua vuosien
Minusta kasvaa miesi.
METSÄLAMMEN SALAISUUS
Ilma oli tyyni. Hiljaisuus vallitsi luonnossa. Valoisa oli kesäyö. Mutta lehtojen siimeksessä liikkuivat luonnon hengettäret ja hongikon hiljaisessa puolihämärässä, vanhojen sammaltuneiden kantojen päissä, istuivat haltijat jutellen äänellä, jota ei ihmiskorva kuule.
Nuori poika kulki tietä pitkin, joka vei nummien yli ja hongikon poikki pienelle, salatulle metsälammelle. Sinne tultuaan istahti poika kallion kivelle katselemaan pehmoista usvaa, joka nousi rannan ruohikosta.
Kuta kauemmin poika usvaa katseli, sitä selvemmin huomasi hän, että usvan keskellä liikkui eläviä olentoja. Hän näki, miten ne viittoivat käsillään, huitoivat hunnuillaan ja kutsuivat poikaa luoksensa. Mutta poika epäili heitä. Siksi ei hän heitä lähestynyt.