Yhä tiheämmäksi kävi usva. Se saapui jo rannan kiville ja tunkeutui läheiseen lehtoonkin. Mutta poika näki, miten usvan keskellä keijuili kaunis impi valkoisiin huntuihin verhottuna. Hänen kultaiset kutrinsa liehuivat ilmassa ja silmissä näkyi outo välke.
Rannan ruohikossa impi väikkyi, viittoi kädellään ja huusi pojalle: "Tule, pelasta minut! Olen tehnyt pahaa. Olen kirouksen alainen. Tule, pelasta minut! Olen onnetoin!"
Mutta poika ei mennyt, sillä hän pelkäsi vedenneitoja.
"Tule! Koske kädelläsi suortuviini, niin olen pelastettu! Kosketa minua, niin olen vapaa!"
Mutta poika ei mennyt, sillä hän ei uskonut vedenneitoihin.
"Sadan vuoden kuluttua saan aina nousta näkyviin aalloista", puheli vedenneito. "Jollei kukaan minua pelasta, saan palata takaisin vankilaani metsälammen alla."
"Kuinka kauan rangaistuksesi kestää?" kysyi poika.
"Se voi kestää kauan, sillä se on kummallinen."
"Kerro", sanoi poika.
"Kun aina sadan vuoden perästä saan kohota aalloista, voipi joku nuori poika koskettamalla minua, pelastaa minut kirouksesta. Mutta kerran on tuleva minulle kuitenkin varmasti vapahdus. Tähän rannalle on tuulen tuomista siemenistä kasvava komea hongikko. Siihen hongikkoon tulee mies, hakkaa sen alas ja rakentaa hongista uuden tuvan. Tässä tuvassa syntyy poika. Se poika varttuu mieheksi ja rakentaa veneen. Kesäyönä menee hän sillä veneellä soutelemaan tälle lammelle. Hän pelastaa minut. Silloin on rangaistukseni aika lopussa. Silloin tulee minulle vapaus…"