»Pitäisiköhän sitä kahvia turauttaa?» kysyi kummi.
»Ka, hyvähän se on. Turauta vaan. Mieleenhän se on», sanoi mummo aukoen hameitaan.
Vähän ajan perästä tuli isä alusvaatteissaan pirttiin; äänetöinnä meni hän pöydän päähän istumaan. Pirtissä tuntui hieno viinan löyhkä. — Ennen kahvin valmistumista oli isä jo nukkunut peräpenkille.
Mataran mummo ja kummi joivat kahvit hiljaa keskenään puhellen. Lautaselle pantiin meille kahvia; kummi pani siihen sokeria ja kermaa ja me joimme sen Miinan kanssa tasan.
* * * * *
Senjälkeen kun rakas kummi kevättalvella läksi Amerikkaan ja kävi meille lapsille viimeiset hyvästit sanomassa, oli onnellinen lapsuudenaika ohitse. Kaikki me itkimme katkerasti. Minun mielestäni oli koko elämä nyt lopussa. Kaikki näytti pimeää pimeämmälle. — Vielä kesällä valvoin vuoteellani monet illat itkien ja kaivaten.
Elämä kodissa oli paljo muuttunut. Isä oli koko kevään kulkenut tukkitöissä ja kun hän joskus tuli kotona käymään, oli hän aina humalassa. Meille lapsille ei hän koskaan mitään puhunut, mutta joskus kuulimme, kun hän Mataran mummon kanssa puheli meistä.
Tavallisesti meni hän illalla yöksi saunaan maata. Kun Mataran mummo oli meidät maata asettanut ja jonkun aikaa itsekin köllötellyt äidin sängyssä, nousi hän aina hiljaa ja hiipi ulos tuvasta. Kerran nousin ikkunaan ja katsoin. Hän meni nopein askelin saunaan.
Odotin kauan, hyvin kauan ikkunassa; menin vuoteelleni lattialle ja odotin; nousin ikkunaan ja odotin; menin taas vuoteelleni ja siihen vihdoin nukuin. Heräsin aamulla lintujen lauluun ja katsoin äidin sänkyyn. Sänky oli tyhjä…
* * * * *