Eräänä aamuna varhain heräsin siitä, että Muurikki ammui ikkunan alla. Hyppäsin ikkunaan. Näin miten Mataran mummo silitteli Muurikin selkää ja puheli sille. Samassa tuli isä ladosta paksu nuora kädessään. Hän sitoi nuoran Muurikin sarviin ja vähän aikaa hiljaa puheltuaan mummon kanssa läksi hän taluttamaan Muurikkia kylätielle päin.
Minä juoksin paitasillani pihalle. »Isä, isä», huusin minä, »minne te viette Muurikkia?»
Muurikki ynähti ja katsoi taakseen, mutta isä ei kääntänyt päätänsäkään.
»Tokkos pääset pirttiin! Kun tuolla lailla paitasillaan pihalle töytää!
Iso tyttö! Häpeäisit vähän!» huusi kiivaasti Mataran mummo.
»Mutta minnekä isä Muurikkia vie?» sanoin itkukurkussa.
»Näethän sen itse. Kylään vie. Siellä on karjamarkkinat», sanoi mummo mennen vihasen näköisenä pirttiin ja paiskasi oven kiinni.
»Karjamarkkinat!»
Vaivuin tuvankynnykselle ja puhkesin hillittömään itkuun.
»Karjamarkkinat!»
Elämä kodissa kävi yhä surullisemmaksi. Myöhään syksyllä, kun ilma jo oli viiltävän kylmä, lähetti Mataran muori Miinan ja minun kerjuumatkalle kylään. Kolmen päivän perästä palasimme kotiin pikku vasu täynnä leivänpalasia. Nyytissä meillä oli yksi kokonainen ruisleipä ja yksi rieskan puolikas. Ne oli Niemelän emäntä antanut, hän, jonka luona äiti oli nuorena ollut palveluksessa.