Tunnustukseni on samalla rukous, rukous kaikkien onnetonten ja kärsivien puolesta.
Armahtakaa heitä!
Ensimäinen muisto varhaisimmasta lapsuudestani on seuraava: Makasin kätkyessä tuvan perällä lähellä karsinaikkunata. Katselin mustia orsia ja niiden päällä riippuvia tuoreita heiniä ja kuuntelin kärpästen surinata. Silloin avattiin tuvan ovi ja sisään astui vieras vaimoihminen. En ollut häntä koskaan ennen nähnyt. Hän jätti nyyttinsä penkille ja tuli kätkyeni luo. Sanomaton pelko valtasi minut. Kuoleman pelko. Parkasin itkemään.
Hän kumartui ylitseni, veti piikkopaitani suoraksi, kohotti minua ylemmäs tyynylle, peitti rievuilla jalkani ja sanoi: »No, no! Kun ovat heittäneet kummin piian kärpästen syötäväksi!»
Rupesin häntä katselemaan ja pidin jalkani ja käteni aivan hiljaa. Hän ei ollut äidin näköinen; hänellä oli musta tukka, melkein yhtä musta kuin pirtin orsi. Jalallaan liikutti hän kätkyttäni hiljoilleen.
Vähän ajan perästä hän nousi, meni katsomaan pihalasista ja istui sinne pöydän päähän. Minulle tuli äitiä syvä ikävä. Aloin hiljaa itkeä; potkin rievut jaloiltani; kun eivät ne tahtoneet poistua, parkasin kovaan itkuun.
Vieras tuli luokseni ja alkoi kädellään kiivaasti heiluttaa kätkyttä.
»Tuu, tuu, tuu, tuu! Ole hiljaa! Äiti tulee kohta!»
Mutta minä huusin yhä kovemmin. Pelkäsin, ettei äiti enää tulekaan. Pelkäsin, että tuo vieras jää äidin sijaan. Ja kuta enemmän vieras koetti minua tyynnyttää, sitä katkerammin tunsin äidinkaipuun.
Jo kuulin äidin askeleita porstuassa. Pirtin ovi lensi auki ja äiti sanoi: »Herra Jumala! Mikä sille lapselle tuli. Ei se ole koskaan tuolla tavalla huutanut!»
Herkesin heti itkemästä, kun äiti nosti minut syliinsä ja painoi rintaansa vastaan. Siinä oli niin hyvä olla; ei tarvinnut mitään pelätä; eikä ollut puutetta mistään.