Jumalani! Anna anteeksi rikokseni! Anna syntini anteeksi! Vaadi muuta sovitusta! Minä uhraan kaikkeni; kaikkeni annan sinulle. Älä vaan ota lastani. Älä vaadi minun ainokaistani.
Jumalani! Jumalani kuule minua! Armahda minua!
Mutta hän ei kuule. Kuume kiihtyy yhä. Lapseni hourailee. Rakkaat silmät vääntyvät nurin, kädet puristuvat nyrkkiin.
Minä onneton ihminen! Lapseni minun pahojen tekojeni tähden kärsii. Voi minua! Voi kurjaa äitiä, voi onnetonta lasta!
Viidettä yötä valvon minä sairaan lapseni luona. En jätä häntä hetkeksikään.
Keskellä yötä tulee mieheni huoneeseen. Hän kumartuu sängyn yli, jossa lapsi makaa. Hän huokaa, silittelee päätäni ja painaa sitä kupeeseensa. Näen kyyneleen vierivän hänen poskellaan. Purskahdan itkuun ja vaivun hänen syliinsä.
* * * * *
Aamu valkenee. Puhallan kynttilän sammuksiin. Lapseni makaa horroksissa silmät puoliavoimena. Heittäydyn vieressä olevalle vuoteelle ja vaivun uneen.
Hetken perästä herään sairaan valitukseen. Hirveä hätä valtaa mieleni. Lapsi on kovassa tuskassa. Hänen pienet jäsenensä vetäytyvät koukkuun, kasvot ovat siniset. Ääneen hän valittaa; hätäiset katseet tuijottavat minuun.
Minuun?