»Kiitoksia. Hyvä oli, että tulitte; täällä on odotettu. Niin että tuota, jos tuota niinkuin tahtoisitte katsella paikkoja tässä talossa itsellenne rukin sijaksi», hän sanoi katsellen minuun.
Olin tässä suuren talon pihalla vieraan väen keskellä ensin aivan kuin typerryksissä. Mutta kun pääsin vähän sivulle, täytti mieleni sanomaton onni. Sydämeni tilaa en osaa kuvata, mutta se joka on samallaista onnea kokenut, käsittää sen parhaiten.
* * * * *
Syyskesällä tuli Mikko Ala-Anttila minua pappilaan hakemaan kuuluutuksiin panoa varten ja marraskuulla piti olla häät.
Kun ajoimme pappilaan, tunnustin hänelle rikoksen, jonka olin lapsena tehnyt. En tiedä, kuinka se kävikään niin helposti, ilman epäilystä, ilman takertumista. Hän otti tunnustukseni vastaan sellaisella hellällä vakavuudella, että tiesin taivaan hänet minulle lähettäneen.
Olin ajatellut, että tunnustukseni vaikuttaisi muutoksen hänen olennossaan minua kohtaan. Mutta siinä olin erehtynyt. Enemmän kuin ennen näytti hän olevan minuun kiintynyt, enemmän kuin ennen näytti hän minulle arvoa panevan. Usein huomasin hänen vakavasti ja hellästi minua tarkastavan.
Ja niin alkoi minulle uusi elämä uudessa kodissani.
Lapseni on sairas, kuume hohtaa hänen poskillaan, pienet jäsenet vapisevat.
Olen valvonut koko yön hänen vuoteensa ääressä. Olen polvistunut, olen rukoillut, olen itkenyt.
Oi onnettomuutta! Minä en saa häntä pitää. Hänet riistetään rinnoiltani. Hänet viedään pois hellivän äidin sylistä, rakastavan äidin käsivarsilta.