Kuta enemmän lähestyttiin vallankumousta, sitä vakavammaksi kävi mieliala salongeissa, ja säätyjen kokoonkutsumisen lähinnä edellisenä aikana, vv. 1788-89, poliittiset kysymykset täällä yhä enemmän astuivat etualalle. Etteivät herättäisi vallanpitäjissä epäluuloa, että muka olivat kokouspaikkana hallitusta vastaan tähdätyille salaliitoille, nämä salongit useinkin olivat olevinansa muuta kuin mitä ne itse asiassa olivat. Niinpä kuultiin vuoden 1789 alussa paljon puhuttavan eräästä salongista, jossa vastainen edusmies Bergasse piti spiritistisiä ja magneettisia istuntoja, jotka vetivät puoleensa väkeä ja olivat hyvin huudossa. Houkutuksena olivat kuitenkin vain nimeksi henki-ilmestykset ja yliluonnolliset asiat; itse asiassa tultiin tänne yhteen keskustelemaan polttavista valtiollisista kysymyksistä ja neuvottelemaan niistä periaatteista, jotka oli pantava uuden yhteiskunnan pohjaksi.

Mutta ei viipynyt kauan, ennenkuin salongit voivat käsitellä näitä kysymyksiä aivan peittelemättä. Valtiosäätyjen kokoonnuttua toukokuussa 1789, kolmannen säädyn muututtua kansalliskokoukseksi kesäkuussa ja Bastiljin kukistuttua heinäkuussa ei enää löytynyt mitään kahleita tai siteitä yhteiskuntaelämässä eikä valtiollisella alalla.

Yleensä on se käsitys vallalla, että vallankumouksen aikana salongit rappeutuivat siihen määrään, että niille tuskin voi antaa "ranskalaisen" salongin nimeä. Veljekset Goncourt puhuvat vallankumouksellisten salonkien naisesta suurella halveksimisella: "Naiset ovat hylänneet", he sanovat, "entisen käytöstapansa; he ovat luopuneet vanhasta, pukevasta vaatteuksestaan uuden sangen huonosti pukevan hyväksi; he ovat kuurot niille äänille, jotka sanovat heille, ettei luonto eikä kasvatus ole tehnyt heitä kypsiksi miehisille keskusteluille ja huolille. — — — Emäntä ei enää kuten ennen ole tuo suhdallinen valtiatar, joka ystävällisellä hymyllä kuunteli kaikkea mitä puhuttiin ja pysyi tarkasti puolueettomalla kannalla. Ei — ja tässä siteerataan erään samanaikaisen englannittaren todistus — hän on teepöytänsä ääressä istuva, ilkeydestä vapiseva Penthesilea, joka keskellä kiihkeintä väittelyä polttaa sormensa ja kaataa teekupposen puvulleen"— — —

Aivan varmaan sellainen päätelmä on liian nopea. Tosiasia on — ja sen kyllä itsestään ymmärtää — että uudessa yhteiskunnassa toimivat salongit eivät olleet entisen ajan salonkien kaltaisia, että naiset, joiden ympärille kokoonnuttiin, kuten M:me Condorcet, M:me Roland, erosivat entisen kuningasvallan naisista, ja että heidän luonaan puhuttiin muusta kuin mistä oli puhuttu esim. M:me Deffandin luona. Politiikka karkoitti tiehensä seurapuhelun; salongit eivät enää olleet kouluja, joissa opittiin kohteliaisuuden kaikkia vivahduksia ja mielistelyn keveätä kieltä — ne muuttuivat kouluiksi, joissa opittiin yhteiskuntafilosofiaa ja patriotismia, joissa opittiin, kuinka tuli elää ja kuinka tuli kuolla isänmaan puolesta. Tapahtui perinpohjainen muutos — muutos, joka tosin monesti kävi tuon siloisen ja siron seuratavan ja hienostuneen maun kustannuksella, mutta joka toi mukanaan niin paljoa vakavamman ja syvällisemmän elämänkatsomuksen, että tuskin voidaan valittaa sen tapahtuneen. Ja tokkopa lienee syytä olettaa, että salonkeihin tunkeutuvan vakavan aineksen millään tavoin tarvitsi sulkea sieltä hienosti sivistynyttä seurustelutapaa, tai että sen seikan täytyi jotakin vaikuttaa naisten henkevyyteen, viehätykseen ja kauneuteen, jos he aamupukeutumisensa ajalla luettivat itselleen Sieyès'in kuuluisaa Mikä on kolmas sääty? tai muita huomiota herättäviä valtiollisia lentokirjoja? Päinvastoin voidaan useita vallankumousajan salonkeja tänä aikana, jolloin seurustelutapa yleensä kansanvaltaistui ja kaikki elämänsuhteet saivat vaikutelmia alempien ainesten kohoamisesta yhteiskunnan pinnalle, samalla kertaa kun ne muodostuivat uusien aatteiden pesiksi, pitää viimeisenä turvapaikkana 18:nnen vuosisadan hienolle henkevyydelle ja siloiselle sivistykselle.

Jos tahdomme jakaa vallankumousajan salongit eri ryhmiin, on luonnollisinta antaa niiden ensin jakautua kahteen osastoon: vanhat salongit, jotka olivat olemassa jo ennen vuotta 1789, sekä uudet salongit, jotka syntyivät vallankumouksen ajalla. Edellisessä ryhmässä voidaan sitäpaitsi salonkien laatuun katsoen erottaa ne salongit, jotka oikeastaan olivat kirjallisia, joihin politiikka vain vähitellen tunkeutui, ja joista sen ei koskaan onnistunut kokonaan karkoittaa kirjallisuutta, sekä ne salongit, joilla oli selväpiirteisempi poliittinen luonne. Kirjalliset salongit olivat hyvin lukuisat; niihin voidaan lukea melkeinpä kaikki ne valistuneemmat ja vapaamielisemmät salongit, jotka vuoden 1789 paikkeilla perustivat arvonsa vanhoihin sukujohtoihin tai kirjalliseen kuuluisuuteen. Sellainen oli se salonki, johon M:me Helvétius, huomiota herättäneen De l'Esprit kirjan tekijän leski, pienessä talossaan Auteuil'issä kokosi ympärilleen kaikki mitä oli jälellä encyclopedismin ystävistä ja ihailijoista. Sellainen oli sekin salonki, jossa M:me Condorcet ja hänen kuuluisa miehensä ottivat vastaan ei ainoasti mitä Ranskalla vaan myös kaikki mitä valistuneella Europalla oli etevintä ja ylhäisintä. M:me Condorcetin luona saatiin nähdä kaikki sen ikivanhan ylimystön kirjalliset ja etevät edustajat, johon markiisi Condorcet itse kuului, ja joka ei kadottanut loistavaa seurustelutapaansa ja hienoa sivistystänsä, vaikkapa kansalliskokous pakoittikin sen luopumaan nimistään ja aatelisarvoistaan. Täällä nähtiin filosofeja ja matemaatikkoja, kirjailijoita ja tiedemiehiä, poliitikkoja ja filantrooppeja, ja kaikki he saivat kokea harvinaisen rakastettavaa vastaanottoa nuoren suopean M:me Condorcetin puolelta, kaikki he kohtasivat ymmärtämystä ja kuuloa, kehoitusta ja harrastusta itsensä Condorcetin puolelta, jonka nero oli kyllin laaja ollakseen toimelias ei ainoastaan filosofian ja matematiikan abstraktisella alalla, vaan myös politiikan ja rauhallisen ja käytännöllisen työn aloilla. M:me Condorcetin salongissa ei päähenkilönä ollut hän vaan hänen miehensä, jolle hän oli ensimäinen myöntämään kunniasijan. Suuri ero iässä — hän oli 21 vuotta nuorempi kuin Condorcet — ynnä miehen suuremmat lahjat vaikuttivat, että hän luonnollisesti taipui ja omaksui miehensä mielipiteet. Itse ei M:me Condorcet suinkaan ollut lahjoja vailla; päinvastoin hänellä oli luonnostaan avoin mieli näkemään ja oppimaan, ja alituinen yhdessäolo älykästen ja harrastuksellisten ihmisten kanssa oli johtanut hänen lahjansa korkeimpaan mahdolliseen kehitykseen. Mutta hänen älykkyydessään ei ollut mitään miesmäistä ainesta; se oli pehmeä ja naisellinen, ymmärtävä ja vastaanottavainen. Hänellä ei ollut vähääkään johtamiskykyä eikä hänen nimensä liity mihinkään laajaperäiseen toimintaan tai merkittäviin tekoihin. Kuitenkin hän vaikutti paljon ylhäisen personallisuutensa kautta, ja on luultavaa että Condorcetin ihmisystävälliset aatteet saivat monessa kohdin vaikutteita häneltä. Varmaan on ainakin sitä kaunista ajatusta naisesta ja sitä luottamusta hänen kykyynsä toimia poliittisella ja yhteiskunnallisella alalla, jonka Condorcet niin monesti julki lausui, elähyttänyt se onnellinen ja luottamuksellinen yhteiselämä, jota hän eli tämän älykkään ja hienosti sivistyneen naisen kanssa. M:me Condorcetin salonki sai girondistisen leiman, sittenkuin Condorcet oli liittynyt siihen ryhmään konventissa, jota kutsuttiin girondisteiksi. Mutta se ei koskaan varsinaisesti muodostunut minkään poliittisen yllyttelyn pesäksi. Se lakkasi kesäkuussa 1793, sittenkuin girondistit olivat kadottaneet viimeisenkin vilahduksen poliittisesta vaikutusvallastaan.

Kokonaan naisellinen äly, joskin tuotteliaampi kuin M:me Condorcet, oli tuo vallankumouksen puhjetessa 50-vuotias M:me Fanny de Beauharnais, jonka kirjallinen salonki sekä ennen revolutsionia että sen aikana oli suosituimpia ja kuuluisimpia. M:me Beauharnais oli naimisissa M. Claude Beauharnaisin kanssa, mutta puolisot sopivat huonosti yhteen eivätkä edes eläneetkään yhdessä. M:me Fanny oli vielä kaunotar vuosistaan huolimatta, ja hänellä oli sellainen tapa ottaa vastaan vieraitaan ja kuunnella heitä, jollaista ei kukaan voinut mukailla. Hänen tavassaan ja käytöksessään oli jotakin toverimaista, häntä ympäröivässä ilmassa jotakin vapauden ja tasa-arvoisuuden tuoksua, mistä oli seurauksena, että hänen luonaan heti alusta tunsi itsensä kotiutuneeksi ja hyvinvoivaksi. Hän oli ennen vallankumousta julaissut joukon ajan maun mukaisia runollisia tuotteita, kukkaiskoruisia ja silosanaisia, mutta vailla runollista intomieltä ja mitään varsinaista kykyä. Itse hän piti kirjailijatartehtävätään suuressa arvossa, mutta oli kyllin viisas ollakseen sitä näyttämättä, eivätkä kirjalliset harrastukset päässeet hänessä koskaan tukahuttamaan hänen pikku huoliaan kodin kauneudesta ja puvun somuudesta. Hänen turhamaisuutensa ei koskaan, vastakohtana niin monelle muulle, ollut halunnut koota salonkiinsa vanhoja nimiä, joista kajastaisi entisten aikain urhotöiden hohde — niin, hän osotti selvää halveksimista sekä vanhaa aatelia kohtaan, joka luuli loistavan nimen vapauttavan sekä lahjakkuudesta että kyvystä, ja nuorta aatelia kohtaan, jonka kopeus häntä suututti. Eivät sukujohdot, vaan kuuluisuus se täällä sai kunniasijan, eikä M:me Beauharnaisin tarvinnut suinkaan hävetä niitä miehiä, joita hän otti kotiinsa vastaan. Mably, Grimm, Buffon olivat olleet hänen kantavieraitaan ennen vallankumousta, ja myöskin Jean Jacques Rousseau oli joskus nähty hänen salongissaan. Kirjailijoita hän erityisesti suosi. Dorat oli ennen vallankumousta hänen salonkinsa päähenkilöitä, ja vallankumouksen aikana astui hänen sijalleen hänen nuorempi virkaveljensä Cubières, joka ihmetellyn oppi-isänsä kuoltua otti tämän nimen, kutsuen itseään nimellä Dorat-Cubières, ja joka yhdessä ystävysten Mercier'in ja Restif de la Bretonnen kera kuului M:me Beauharnaisin lähimpiin ystäviin. Mutta eipä puuttunut valtiollisia uudistusmiehiäkään tästä salongista, joka ennen muita sisälsi muisteloita vanhasta ja siemeniä uuteen yhteiskuntaan. Täällä nähtiin eri mielipiteiden ja erilaisten valtiollisten näkökantojen edustajia: rakastettava, vapaamielinen Rabaud S:t Etienne, protestanttinen pappi, mutta samalla valistusaatteiden hehkuva ystävä, Sylvain Bailly, jonka nimi ennen vallankumousta liittyi vakavaan työhön ja tieteellisiin ansioihin, mutta vallankumouksen puhjettua sai uuden loiston, joka oli yhtä silmiinpistävä kuin lyhytaikainenkin. Uuras vieras M:me Beauharnaisin sinisessä salongissa oli eräs loistelias, kalpea nuori mies, käytöksessään ja ryhdissään jotakin elähtänyttä ja ukkomaista, mikä huonosti sopi yhteen hänen vallankumouksellisen kiihkoilunsa ja korupuheisen isänmaallisuutensa kanssa. Se oli talon sukulainen Alexandre de Beauharnais, joka vasten tahtoaan oli nainut kreolittaren Joséphine de la Pagerien ja nyt vallan julkisesti laiminlöi nuorta rouvaansa politiikan ja rakastajattariensa vuoksi, joilla molemmilla tahoilla hänellä oli sangen huomattava menestys. Täällä nähtiin myöskin monta niistä ulkomaalaisista, jotka olivat kiiruhtaneet Ranskaan lahjoittamaan vallankumoukselle osanottonsa ja myötävaikutuksensa: Salmin prinssi, tuo intomielinen ruhtinas, joka ei voinut vastustaa revolutsionista intoaan, intoa, joka oli vievä hänet mestauslavalle, hänen sisarensa Hohenzollernin prinsessa, joka kiintymyksestä oli seurannut häntä Ranskaan, ynnä tunnetuin kaikista vallankumousajan ulkolaisista, preussilainen Johann Baptista von Cloots, joka todellakin otti työhön osaa ja oli vaikuttava henkilö vallankumouksen aikana.

Sill'aikaa kun M:me de Beauharnais itse yksinkertaisella ja toverillisella, mutta sangen rakastettavalla tavallaan hoiti emännän tehtäviä, täytti runoilija Dorat-Cubières kaikki isännän tai pikemminkin juhlamenojen ohjaajan velvollisuudet. Ilkeät kielet kuiskuttelivatkin häntä senvuoksi M:me de Beauharnaisin rakastajaksi, mutta on epävarmaa, josko heitä koskaan liitti toisiinsa muut kuin ystävyyden siteet. Myöskin Cubières oli ollut kukkaiskielinen runoilija ja tottunut jakelemaan imartelevia säkeitä joka taholle, etupäässä kuninkaallisille, mutta hän heittäysi heti vallankumouksen alussa liikkeesen, pääsi kommuunin yleissihteeriksi ja sai istua korkealla konttorituolilla ja kirjoittaa sen mukaan kuin eräs vallankumouksen kehnoimpia miehiä, kommuunin yliprokuraattori Chaumette, jolla oli tuo komea itseotettu etunimi Anaxagoras, hänelle saneli. Cubières ei silti lakannut runoilemasta; päinvastoin hän oli tuotteliaampi entistään, mutta hänen aineensa eivät enää olleet keveitä ja leikitteleviä: perhosia, kukkia ja siroja silmiä, vaan vakavia ja isänmaallisia. Kerrotaan hänen Bastiljin valloituksen aikana istuneen sisällä M:me Beauharnaisin luona ja paraillaan sepittäneen siloista lemmenlaulua; kuullessaan kanuunain jyskeen Bastiljista hän heti muutti lemmenlaulunsa vapausdityrambiksi. Vaikkapa tuo jutelma olisikin vain kärkevä satiiri, niin se sittenkin hyvin kuvaa noita sen ajan nopeita kääntymyksiä. Tosiasia on kumminkin että Cubières Bastiljin valloituksen jälkeen sepitti tapauksesta runopukuisen ja suorasanaisen kertomuksen, jonka hän merkitsi nimellä: "Cubières, sotilas ja kansalainen", ja että hän julkaisi herjausrunoja Marie Antoinettesta ja Artois'in herttuasta, samalla kun hän revolutsionisessa innossaan meni niin pitkälle, että hän Marat'issa huomasi "kummasteltavan sekoituksen tarmoa ja suloa", sekä sepitti isänmaallisia runoelmia kaikkiin mahdollisiin ja mahdottomiin tilaisuuksiin. Kumminkin Cubièresin vallankumouksellinen runous ja vallankumouksellinen toiminta vieläpä terrorismin epäluuloisena aikanakin piti kaikki epäluulot syrjässä M:me de Beauharnaisin salongista — ja se onkin ainoa salonki, joka keskeymättä voi pysyä pystyssä koko vallankumouksen ajan.

Ne salongit, joilla oli ilmeisempi poliittinen luonne, erosivat suuresti toisistaan. Muutamissa työskenneltiin vanhan yhteiskuntalaitoksen pysyttämiseksi koskemattomana entisellään, toisissa, kuten esim. kaunokirjallisen ja pedagoogisen M:me de Genlis'in luona, puuhattiin kuninkaan serkulle, kolmannen säädyn jäsenelle Philippe-Egalitélle kansansuosiota ja vaikutusvaltaa, toiset taas olivat lietenä vapaamielisten, perustuslaillis-yksinvaltaisten aatteiden levittämiselle — aatteiden, jotka vallankumouksen kahtena ensi vuotena omaksui melkein koko se puolue, jota voitiin nimittää edistyspuolueeksi. Ainoasti viimemainituilla oli varsinaista poliittista vaikutusvaltaa, ja niiden joukossa etenkin kaksi salonkia herätti huomiota ja oli huudossa — ei senvuoksi että ne olisivat voineet ylpeillä mistään loistavista traditsioneista, hienosta mausta tai miellyttävästä seurustelutavasta, eipä niillä edes ollut emännän puoleensa vetävää viehätystä, vaan johtui se yksinkertaisesti itsekkäistä vaikuttimista, koska niiden kautta voitiin kiivetä ylöspäin yhteiskunnan portaita. Ne olivat ne salongit, joissa emännöitsi M:me Necker, rahaministerin rouva, ja M:me Bailly, Pariisin pormestarin puoliso.

Veljekset Goncourt kuvailevat M:me Neckeriä seuraavalla tavalla: "Hän oli nainen, vailla korkeaa sukuperää, hyväätekeväinen mutta myötätunteeton, hyveellinen mutta suloton, sangen turhamainen, mutta ainoasti vähän ylpeä, henkevä, mutta tuota kylmää ja järkeilevää lajia henkevyyttä, joka johtaa puhelua antamatta sille eloa, vallanhimoinen nainen, halukkaampi omaamaan imartelijoita ja suojatteja kuin ystäviä." Hänen salongissaan nähtiin perustuslakia säätävän kansalliskokouksen vasemmiston kaikki johtajat: Sieyès, Talleyrand, kreivi Clermont-Tonnerre, Alexandre de Lameth — kaikki nuo miehet, jotka vallankumouksen alussa kuuluivat vastustuspuolueesen, mutta eivät, enemmän kuin Necker ja Baillykaan, voineet kyllin nopeasti seurata oman herättämänsä vallankumouksen mukana, vaan jäivät jälelle ja leimattiin kohta sen vastustajiksi ja vainottiin sen vihollisina. Sitäpaitsi kokoontui tänne parvi nuoria runoniekkoja, jotka kuhisivat Neckerin ympärillä ja lauloivat hänen ylistystään enemmän tai vähemmän onnistuneissa säkeissä. Tässä salongissa ei isäntäväki hetkeksikään unohtanut itseään vierasten vuoksi, ja ilmakin täällä tuoksui ihmettelyä talon isäntää kohtaan. Sitä erityisesti tarkoittamattakaan kääntyi kaikkien mielenkiinto hänen puoleensa; hänen aikeensa, hänen menestyksensä ja hänen vastoinkäymisensä ne olivat etevimpänä puhelunaiheena. Kun näki Neckerin pyöreät, hyvinvoivat kasvot, jotka melkein yksinomaan todistivat mieltymystä pöydän nautinnoihin, hänen kömpelön ruumiinsa, joka teki jokaisen liikkeen raskaaksi ja vaivanperäiseksi, tuntui vaikealta käsittää, että edessä oli toimelias järjestäjä, nerokas finanssimies ja väsymätön työihminen. Torstai-iltoina oli virallinen vastaanotto M:me Neckerin salongissa; seura oli silloin sekalaisempaa, käytöstapa juhlallista, ja puhelu ja keskustelu koskivat kirjallisia kysymyksiä. Mutta tiistaipäivällisille hän sensijaan kokosi pienen, läheisen piirin samoinajattelevia ja silloinpa täällä politiikka hallitsi melkein rajattomalla vallalla. Alkuillasta puhuttiin kirjallisuudesta, laskettiin leikkiä, naurettiin, kirjoitettiin runonpätkiä ja koetettiin saada aikaan iloista mielialaa. Mutta k:lo 11:n jälkeen, kun ovet oli suljettu ja palvelijat kadonneet, siirryttiin pilasta toteen, kirjallisuudesta politiikkaan, puhelusta keskusteluun. Nyt neuvoteltiin uusista esitettävistä ehdotuksista, toimeenpantavista reformeista, murrettavista vanhoista ennakkoluuloista. Ja kaiken lopuksi tapahtui, että joku puhuja astui esiin ja luki koetteeksi julki sen puheensa, jonka hän seuraavana päivänä aikoi pitää kansalliskokouksessa, samalla kun yleisö jännityksellä kuunteli, puhjetakseen hänen lopetettuaan innostukseen ja ylistyssanoihin tai lausuakseen asian johdosta mielipiteitään ja muistutuksiaan, jotka useimmiten aiheuttivat vilkkaan keskustelun.

Tähän väittelyyn otti aina innolla osaa eräs nainen, joka ei voinut olla vetämättä puoleensa kaikkien huomiota ulkomuotonsa ja esiintymistapansa kautta. Se oli talon tytär, kuuluisa Ruotsin lähettilään rouva M:me de Staël, joka äskettäin 23 vuoden iässä oli julaissut ensimäisen kirjallisen tuotteensa. M:me de Staëlilla ei ollut nimeksikään sitä gallialaista viehätystä ja suloa, joka oli ominaista useimmille hänen aikalaisilleen; hänen ruumiinsa samoinkuin hänen sielunsakin oli suurisuhtainen, hänen liikkeensä kulmikkaat, vilkkaat ja tuimat, ääni kova ja miesmäinen. Hänen karkeat, punakat kasvonsa muodostivat yhtä jyrkän vastakohdan äidin ylväille ja säännöllisille piirteille, kuin hänen kevyteleinen, pulppuava älynsä tämän saivartelevalle ja kuivalle opille. Oli ilmeistä että hän nuoruudestaan huolimatta oli tottunut siihen, että häntä kuultiin ja pantiin arvoa hänen arvostelulleen. M:me Neckerin salongissa hän melkeinpä aivan yksinään edusti kirjallista kritiikkiä ja valtiollista areopagia.