Oli eräs aatelinen salonki, joka oli vain kaikua Neckerin salongista — se oli M:me Beauvaun. Herra ja rouva Beauvau ihailivat sokeasti Neckeriä ja hänen rouvaansa; he lekottelivat näiden loisteessa ja koettivat esiintyä vaikuttavina henkilöinä sen auktoriteetin turvissa, jonka ystävyys Neckerien kanssa heille antoi. Heidän salongissaan punottiin kaikkia juonia Neckerin palaamiseksi; täältä lähti koko yllyttelysotajoukko, joka levitti Neckerin aatteita, ja herra Beauvaun onnistui tartuttaa moneen muuhunkin innostuksensa Neckeriä ja tämän ansioita kohtaan. M:me Beauvau oli osallisena miehensä ihailussa ja hänen laillaan suopea vallankumoukselle. Mutta kun tarvitsi lähemmin tulla kosketukseen niiden ainesten kanssa, jotka edustivat vallankumouksellista liikettä, arasteli useinkin hänen ylimyksellinen vaistonsa, ja hänestä oli vaikeaa mukautua siihen, että hänen läsnäollessaan rikottiin seuraelämän alkeissääntöjä vastaan. Niinpä hän on esim. itse kertonut, että hän vain suurimmalla ponnistuksella kerran kotonaan, kun edusmies Target sormillaan otti tupakkaa hänen tarjoomastaan rasiasta, voi säilyttää mielenmalttinsa niin, ettei pudottanut rasiaa lattialle.
Paljoa enemmän nousukasmaista eli "robinokraattista" — käyttääksemme erästä ylimystön vallankumouksen aikana tekaisemaa sanaa — kuin M:me Neckerin luona oli sävy M:me Baillyn salongissa. "Pikku M:me Bailly", joksi pariisilaiset häntä kutsuivat, ei ollenkaan pitänyt salassa että hän oli tyytyväinen asemaansa ja että hän tunsi itsensä entisiä vertaisiaan ylemmäksi. Miehensä tavalla, joka Pariisin pormestariksi tultuaan jätti entiset puuhansa ja harrastuksensa, kirjansa ja tähtitieteelliset kojeensa lekotellakseen omassa loistossaan, antaakseen puheillepääsyjä ja tunteakseen itsensä pieneksi kuninkaaksi, M:me Baillykin jätti kaikki vanhat ystävänsä ja halusi enää vain saada salongissaan vastaanottaa suurimaineisia tai helskyvänimisiä henkilöitä. Hänen ihailunsa miestään kohtaan oli jos mahdollista vielä suurempi kuin M:me Neckerin omaansa kohtaan, ja hänen koko pyrintönsä tarkoitti kaikin tavoin suojella häntä ja hänen kallisarvoista terveyttään. Hän ei sallinut miehensä koskaan mennä ulos paitsi kahden palvelijan seuraamana, ja miehensä aterioidessa hän istui tämän vastapäätä varoakseen ettei mikään vaan sattuisi häiritsemään miehen ruoansulatusta. Pikku M:me Bailly, joka yksin ollessaan vanhasta tottumuksesta istui ja päärmesi nenäliinoja tai askarteli kaikenlaisissa yksinkertaisissa toimissa, oli koko lailla ylpeä saadessaan nukkua rikasveistoisessa sängyssä, ajella kauniissa vaunuissa, asua koreassa ja mukavassa huoneustossa, jota kaikkialla koristivat hänen miehensä eri ko'oissa ja asennoissa otetut rinta- ja muotokuvat, pitää hienoja päivällisiä, joiden jälkeen Salmin prinssi, loistelias Barère de Vieuzac y.m. ylhäiset suutelivat hänen kättään, ja kirjoittaa ylpeästi kuin kuningatar nimensä teatterien aitiopiletteihin. M:me Bailly parka! Hänelle oli loisto oleva lyhytaikainen, ja sitä seuraavaa alennusta eivät koskaan voisi korvata muistot menneiden aikojen loistavasta komeudesta ja korkeasta asemasta. Kun Bailly vietiin mestattavaksi, vihasivat ja halveksivat häntä niin kovasti nuo samat pariisilaiset, jotka 20 p. kesäk. 1789 pallosalissa olivat innostuksella ja riemulla tervehtineet häntä uuden järjestyksen johtajana, etteivät he enää katsoneet hänen ansaitsevan tulla mestatuksi samalla paikalla kuin muut uhrit, vaan siirsivät giljotiinin perkiökasoille Seinen rannalle.
Ne salongit, jotka tähän saakka olemme maininneet, olivat kaikki yhdessä uskollinen ilmaus siitä, mitä Ranskassa ajateltiin ja tunnettiin kahtena ensimäisenä vallankumousvuotena 1789 ja 1790. Niiden ryhdissä oli jotakin epävarmaa ja hapuilevaa: toiselta puolen ei vielä ollut jaksettu täydelleen irroittua vanhan järjestyksen katsantotavasta, toiselta puolen taas eivät uudet aatteetkaan vielä olleet ennättäneet saada lujaa kiinnekohtaa. Politiikalla oli uutuuden viehätys, joka toisissa salongeissa hitaammin toisissa nopeammin sai jalansijaa, mutta se ei vielä missään ollut tullut elinharrastukseksi. Se valtiollinen tehtävä, jonka näiden salonkien valtiattaret olivat ottaneet omakseen, oli yksinomaan innostavaa laatua; he vallitsivat tai johtivat yleistä mielipidettä, he harjoittivat vaikutusvaltaansa, mutta he eivät näytelleet mitään poliittista osaa. Mutta kun vallankumouksen ensi aika oli kulunut, kun puolueryhmät alkoivat monistua ja tulla selväpiirteisemmiksi, ja politiikka oli muuttunut siksi suureksi harrastukseksi, joka nieli kaikki muut ja painoi leimansa yhteiskuntaelämän kaikille aloille, silloin syntyi salonkeja, joissa ainoasti poliittiset harrastukset olivat edustettuina, salonkeja, joiden vaikutus ei ollut ainoasti näkyväinen vaan kokonaan mullistava.
Eräs niistä, ja voidaanpa aivan varmaan, näyttämättä liian kategoriselta, sanoa juuri se, joka palveli vallankumousta paraiten ja pysyväisimmin, oli M:me Robertin salonki, joka tosin ei missään suhteessa ollut erityisesti huomattava, mutta josta lähti uudempia ja yhteiskuntaa mullistavampia aatteita kuin mistään toisesta. Lopussa vuotta 1790, aikana, jolloin tasavaltainen aate ei vielä ollut herännyt, jolloin kaikki pyysivät tekemään parannuksia yksinvaltaisessa hallitustavassa, mutta kenenkään päähän ei vielä juolahtanut pyytää itse yksinvallan poistamista, alkoi Louise Robert, tunnetun tiedemiehen Kéralion tytär ja naimisissa vastaisen konventinjäsenen Robertin, huonolahjaisen mutta oikean ja syvällisen patriotismin elähyttämän kunnonmiehen kanssa, koota kotiinsa pienen ryhmän patriootteja, jotka sielultaan ja mieleltään olivat kansanvaltaisia, jotka unelmoivat tasavaltaista Ranskaa eivätkä voineet ajatella kansan suverenisuuden toteuttamista ilman kuningasvallan kukistusta. Tämä ryhmä oli yhtä epäyhtenäinen kuin harvalukuinenkin. Paitsi Louise Robertia, hänen isäänsä ja miestänsä, voitiin siihen lukea vain muutamia kirjailijoita ja lentokirjain sepittäjiä, joista kahdella oli sittemmin historiallisesti tunnettu nimi: Condorcet ja nuori nerokas Camille Desmoulins, joka muutamilla ylen vallankumouksellisilla lentokirjasilla oli kääntänyt huomion puoleensa ja vielä enemmän sillä innostuttavalla puheella, jonka hän piti Palais-Royalin puutarhassa kaksi päivää ennen Bastiljin valloitusta ja joka antoi aiheen kansallisen kokardin valmistamiseen. Tämä pieni ryhmä, joka kohta kyllä kasvoi kokonaiseksi puolueeksi, koetti kaikin tavoin ajaa tasavaltaisten aatteiden oppia ja levittää niitä laajoihin piireihin. Tärkeänä välineenä siihen heillä oli se sanomalehti, jota M:me Robert toimitti Kéralion ja Robertin avulla, Le Mercure national, lehti, jota jälkimaailma vähän tuntee, mutta joka ilmestyessään herätti jonkun verran huomiota ja ansaitsee tulla mainituksi yhtenä ensimäisistä, jotka avoimesti julistivat puhtaasti demokraattista katsantokantaa. M:me Robertilla oli suuri määrä henkevyyttä ja oivallinen äly. Kun hän v. 1790 meni 33 vuoden iässä naimisiin Robertin kanssa, oli hänen nimensä jo tunnettu, hän oli näet kirjoittanut muutamia romaaneja, joita oli luettu. Hänen aikalaisensa M:me Roland kuvailee hänet pieneksi, hennoksi ja suloiseksi olennoksi ja naureskelee sitä jyrkkää vastakohtaa, jonka pullea Robert pitkine mustine hiuksineen ja itseensätyytyväisine, punakoine naamoineen muodosti hänen hentoiselle olemukselleen ja hienoille, vaaleille kasvoilleen. M:me Roland tekee myös pilaa Louise Robertin tavasta pukeutua ja hänen maun- ja arvostelunpuutoksestaan näissä seikoissa, niin että tavallansa olemmekin taipuvaisia ajattelemaan M:me Robertia vailla sitä viehätystä ja somuutta, joka oli ominaista monelle hänen aikalaisistaan. Hänen kaikki harrastuksensa suuntautuivat ulospäin, eikä politiikka ja sanomalehtityö jättänyt hänelle yhtään joutoaikaa noudattamaan muoteja ja koettamaan käyttää niitä parhaalla tavalla omaksi edukseen. Hän oli juurikuin sen uuden, älykkään, yhteiskuntaa parantavan naistyypin lihaksituleminen, jonka vallankumous oli luonut, ja hän edustaa tätä naistyyppiä paremmin kuin kukaan muu, sillä hänen ollessa selvänäköinen ja selväjärkinen hänen käsityksensä oloista ei millään tavoin tullut turhia haaveilevaksi kuten monien muiden, eikä hänen toimintansa kuten esim. Théroignen, Olympe de Gougen ja Rose Lacomben ollut meluavaa ja huomiota herättävää, vaan vakavaa ja hedelmänkantoista laatua.
Juuri M:me Robertin salongista ulkoni ensiksi se demokraattinen liike, joka oli kärjistyvä kuningasvallan poistamiseen ja tasavallan perustamiseen. Hänpä se ja hänen perustamansa n.k. "veljeysklubit" muita tarmokkaammin työskentelivät Ranskan kansanvaltaistuttamiseksi ja ranskalaisen yhteiskunnan uudestimuodostamiseksi sekä koettivat lakaista pois niin suuressa kuin pienessä, niin ulkonaisesti kuin sisällisesti, kaikki muistomerkit ylimystön ja kuninkuuden, s. t. s. sorron ajalta. Vuosina 1791 ja 1792 tämä demokratiseeraava liike tarttui kovin kourin kaikkiin vanhoihin tapoihin, jotka vanha järjestys oli jättänyt perinnöksi, ja tempasi ne juurinensa ylös. Se hävitti sekä sen, mikä oli vanhentunutta ja mädännäistä, että sen, mikä oli elävää ja tuoretta, hienoa ja taiteellista, huolimatta ollenkaan erottaa sellaista, joka oli tuomittu hävitykseen, sellaisesta, joka ansaitsi tulla säilytetyksi. Pääasiana oli luoda uutta, yksinkertaistuttaa, tasoittaa. Käytäntöön tulivat vallankumoukselliset muodit, siloiset ja halpahintaiset; puuteri katosi, ja vanhat suurenmoiset hiuspukimet korvattiin niskaan tehdyllä solmulla; alettiin kantaa vaatteita "à la nation" ja "à la constitution" kansalliskokardin väreissä, koristettuina yksinkertaisella, valkealla kaulaliinalla; vanhat perityt perhekoristeet uhrattiin isänmaallisen innostuksen alttarille ja korvattiin Bastiljista otetuilla hiotuilla kivillä tai emaljoiduilla kokardeilla vallankumouksellisine vaalilauseineen. Huoneiden sisustuksessa hylättiin kaikki se loisto ja kaikki se rakastettava kokettisuus, jota vanha järjestys oli pitänyt niin suuressa arvossa. Se kepeä, oikullinen ja kevytmielinen tyyli, joka vielä oli jälellä perintönä Ludvig XV:nnen aikakaudelta, joutui pilkatuksi ja halveksituksi; kaikki ornamentit ja koristukset poistettiin, kaikki nuo taivutetut, käyrät viivat saivat väistyä antiikin vakavain, yksinkertaisten ja puhdasten viivain tieltä. Mutta siihen antiikkiseen tyyliin, joka nyt pääsi käytäntöön, sekoitettiin vallankumouksellisia vertauskuvia, jotka tekivät sen vielä raskaammaksi ja vakaisemmaksi kuin se itsessään olikaan. Istuttiin korkeaselustaisissa, kolkoissa tuoleissa, kuultiin kellon lyövän n.k. yhteiskuntauunissa, joka oli koristettu marmorista ja kullatusta pronssista tehdyillä pilareilla, jotka esittivät Marskentän federatsionialttaria, nukuttiin patrioottisissa sängyissä, joiden pielet loppuivat pieneen kimppuun keihäitä, joissa vallankumouksellinen lakki riippui. Tapetit oli juovitettu kolmivärisiksi tai kantoivat vapauden ja tasa-arvoisuuden merkkejä; seinillä saivat paimenidyllit ja Ledaryhmät väistyä vallankumouksellisten pilakuvien ja isänmaallisten kuvien tieltä, ja osotukseksi siitä, että oltiin todella vallankumouksellisessa talossa, naulattiin usein pääoven päälle suuria levyjä isänmaallisine päällekirjoituksineen kuten esim.: "Yhteys, tasavallan jakamattomuus, vapaus, tasa-arvoisuus, veljeys tai kuolema."
Jo aikaisemmin oli alettu vaatia seuraelämän yksinkertaistuttamista. Sanomalehdet ne ensinnä kävivät käsiksi tähän asiaan. Eräs lehti, Chronique de Paris, esittelee, että "kaikki koneellinen ja huolellisesti muovailtu etiketti, kaikki mielistely, kaikki kunnioituksen, nöyryyden, tottelevaisuuden, palvelevaisuuden vakuutukset" olisi pois pyyhittävä ranskan kielestä; eräs toinen ehdottelee, ettei enää pitäisi suudella naisen kättä, koska muka kumartuessa kadotti sen ylpeän ja arvokkaan ryhdin, joka kuului hyvälle patriootille. Muutamat ehdottivat, että ainoasti silloin olisi otettava hattu päästä, kun pää tuntui kuumalta tai valmistauduttiin puhumaan jossakin kokouksessa; että olisi hylättävä tapa kumartaa, koska muka kumarrukset olivat orjuuden merkkejä; ettei pitäisi puheessa eikä kirjoituksessa käyttää sellaisia lausetapoja kuin "minulla on kunnia", "Te teette minulle kunnian", ja että kirjeet, sen sijaan että ne päättyivät noilla kuluneilla lauseparsilla "sangen nöyrä" tai "sangen kuuliainen palvelijanne", olisi yksinkertaisesti lopetettava sanoilla "hyvää päivää, hyvää yötä, hyvästi", tai lausetavoilla sellaisilla kuin "olen maanmiehenne, veljenne, toverinne, ystävänne, vertaisenne". Hiukan myöhemmin oli lehdessä Le Mercure national luettavana kirjoitus nimeltä Sanojen vaikutuksesta ja tavan voimasta. Tässä kirjoituksessa vaadittiin että, kun kerran vallankumous oli tehnyt kaikki veljiksi, kielenkäytännöstä poistettaisiin kaikki, mikä muistutti vanhasta tyranniudesta ja entisestä säätyerosta, ja sinutteleminen otettaisiin käytäntöön yleisessä elämässä. Sellainen ehdotus oli tietysti sama kuin rikkoa täydellisesti välinsä vanhan seuratavan kanssa ja ottaa käytäntöön uusi, kansanvaltaisen tasa-arvoisuuden periaatteelle perustuva tapa. Kirjoituksen tekijä, M:me Robert, ei uskaltanut sitä merkitä nimellään pelosta että siten herättäisi sekä naurua että suuttumusta. Mutta suureksi hämmästyksekseen hän huomasi, ettei hänen kirjoituksestaan seurannut kumpaakaan, vaan että päinvastoin uusi yhteiskunta piti hänen ehdotustaan sekä viisaana että loogillisena ja täysin yhteensopivana niiden periaatteiden kanssa, jotka revolutsioni oli omaksunut. Itse oli Louise Robert hyvin innostunut reformiinsa, johon hän oli kääntänyt lähimmän ympäristönsä. Hän pani sen ensin käytäntöön omassa salongissaan ja sitten "veljeysklubeissa", joiden jäsenet jälkeen 10 p:n elok. 1792 yleisesti rupesivat sinuttelemaan toisiaan. Kumminkin vasta syksyllä 1793 tämä tapa tuli viralliseksi. Silloin näet menestysvaliokunta — sittenkuin konventti monesti oli kieltäynyt kuulemasta niitä, jotka vaativat sinuttelemisen tekemistä pakolliseksi — otti tavaksi virallisissa kirjoituksissaan käyttää puhuttelusanaa "sinä", ja täältä samainen tapa siirtyi konventtiin, hallinnollisiin virastoihin ja armeijaan, joka todellakin muodosti suuren sotilaallisen veljeyskunnan. Virallisista kirjoituksista se piankin siirtyi jokapäiväiseen seuraelämään, ja, kuuluttuaan alussa sekä tavattomalta että oudolta, sinutteleminen vähitellen tuli niin tavalliseksi, ettei kukaan enää sitä ajatellut. Palvelija sinutteli herraansa, työmies päällikköänsä ja lapset vanhempiansa huomaamatta siinä mitään luonnotonta.
Mutta Louise Robert ei tahtonut ajaa ainoasti demokratian ulkonaisten merkkien käytäntöön ottamista, vaan myös, ja ennen kaikkia, niitä aatteita, jotka olivat demokratian ytimenä. Hän ja hänen ystävänsä eivät lakanneet koettamasta herättää laajemmissa kerroksissa harrastusta ja mieltymystä valtiolliseen toimintaan ja levittää niiden keskuuteen ajatusta yleisestä äänioikeudesta. Tuskin tarvinne mainita että M:me Robert tänä aikana, jolloin monet äänet kohosivat vaatimaan naiselle valtiollisia ja kansalaisoikeuksia, myös innokkaasti taisteli naisvapautuksen hyväksi. Kuitenkin hän enemmän oman esimerkkinsä ja toimintansa kuin teoreettisten keskustelujen kautta työskenteli tämän aatteen toteuttamiseksi, ja hänen vaatimuksensa naisen hyväksi tarkoittivat enemmän hankkia naiselle oikeutta ottamaan osaa isänmaalliseen työhön kuin antaa hänelle osaa tämän työn hedelmistä. Todistuksena siitä on että "veljeysklubit" eivät koskaan ottaneet naisen äänioikeutta ohjelmaansa. Kun tasavalta perustettiin, ei kukaan vaatinut yleisen äänioikeuden ulottamista naiselle — minkä edun hän kuitenkin työllään vallankumouksen hyväksi olisi hyvin ansainnut.
Joskin jälkimaailma vähän tuntee Louise Robertia, niin ei sensijaan ole samoin hänen aikalaisensa M:me Rolandin laita. Tuskinpa löytyy ainoatakaan vallankumouksen historiaa, kuinka pintapuolista ja supistettua hyvänsä, joka ei omistaisi jonkun verran huomiota hänen personallisuudelleen ja hänen osalleen valtiollisessa elämässä. Ja harvinaista kyllä löytyy tuskin yhtäkään, joka ei melkein yksimielisesti kiittäisi tätä naista; yksinpä Carlylekin, joka muuten hyvin ankarasti arvostelee vallankumouksen aikana toimineita henkilöitä, ei voi löytää kyllin kauniita sanoja hänestä puhuessaan. "Kunnia suurelle äidille luonnolle, joka itse Pariisissa, sentimentalisuuden ja pompadourismin aikakaudella, voi luoda Jeanne Phliponin!" hän huudahtaa. Ja tuntuu aivan siltä, kuin se viehätys, joka kahlehti, se sielunylevyys, joka väkevästi vaikutti omaan aikaansa, on tehnyt vaikutuksensa myös jälkimaailmaan!
Marie-Jeanne Phlipon, tavallisesti kutsuttu nimellä Manon, oli 26 vuoden iässä mennyt naimisiin 20 vuotta vanhemman Roland de la Platièren kanssa, joka oli teollisuustarkastajana Lyonissa. Lyonin kaupungin asioissa Roland rouvineen oleksi Pariisissa helmikuusta syyskuuhun 1791. Täällä he tulivat läheiseen yhteyteen Brissotin kanssa, joka työllään neekeriorjuuden poistamiseksi, sanomalehdellään Le patriote français ja vallankumouksellisella mielellään oli saanut sijan vallankumouksen tunnustettujen johtajain joukossa, ja hänen kauttaan he olivat tutustuneet pieneen piiriin kansalliskokouksen edusmiehiä ja jakobiiniklubin jäseniä, jotka kokoontuivat neuvottelemaan tärkeistä asioista. "Sovittiin siitä", sanoo M:me Roland muistelmissaan, "että kokoonnuttaisiin minun tyköni neljänä iltana viikossa, koska minä asuin yhdessä kohdin, hyvin ja niin keskellä, ettei asuntoni ollut kaukana kenestäkään niistä, jotka tulivat näihin pieniin komiteoihin". Sellainen oli M:me Rolandin salongin alku. Niinä seitsemänä kuukautena, jotka Roland-puolisojen ensimäinen oleskelu Pariisissa kesti, kokoontui M:me Rolandin luo säännöllisesti neljästi viikossa se pieni komitea, jonka etevimmät jäsenet olivat Brissot, Robespierre, totinen, uneksiva Buzot ja rehellinen Petion, josta oli tuleva Baillyn seuraaja Pariisin pormestarina. Täynnä uusien aatteiden innostusta, vapautta rakastavana varhaisesta lapsuudestaan saakka, Manon Roland oli onnellinen saadessaan siten tutustua johtaviin miehiin ja läheltä seurata mukana noita tapauksia, joille hän omisti niin elävän harrastuksen. Siitä huolimatta hän tähän aikaan ei ottanut osaa keskustelemuksiin, vaan pysyi tunnollisesti vaatimattomana kuulijana, koska katsoi sen yksin soveltuvan hänelle. "Minä tiesin", hän sanoo, "mikä osa sopi minun sukupuolelleni, enkä sitä hylännyt. Kokoukset pidettiin minun läsnäollessani, mutta ilman että minä millään tavoin otin niihin osaa; istuen pöydän ääressä, varsinaisen piirin ulkopuolella, minä tein käsityötä tai kirjoitin kirjettä keskustelun aikana. Mutta vaikkapa olisin lähettänyt kymmenen kirjettä, niin en silti kadottanut sanaakaan siitä mitä puhuttiin, ja tapahtuipa että purin huultanikin ollakseni lausumatta mielipidettäni."
Puolisot Roland olivat useita kuukausia poissa Pariisista, ja koko tänä aikana he olivat vilkkaassa kirjeenvaihdossa sekä Robespierren että Buzotin kanssa, varsinkin jälkimäisen, joka oli tullut lähempään suhteesen heidän kanssaan kuin kukaan muu heidän ystävistään. Kun he joulukuussa 1791 lopullisesti asettuivat Pariisiin, oli perustuslakiasäätävä kansalliskokous hajoitettu ja lakiasäätävä astunut sen sijalle. Tähän kokoukseen oli — kun yleinen päätös oli tehnyt uudestaanvalinnan mahdottomaksi — tullut joukko nuoria aineksia, jotka toivat siihen kiihkeän, leimuavan patriotismin ja kiitetyn kaunopuheisuuden. Nämä nuoret kuuluivat kaikki äärimäiseen vasemmistoon ja ryhmittyivät jo alusta pitäen Brissotin ympärille, joka oli yksi Pariisin edustajia. Oma aikansa antoi heille sentähden nimen "brissotistit", kun se vain harvoin ja tuskin koskaan muista kuin Girondesta kotoisin olevista käytti historiallista nimeä "girondistit". Osa näistä nuorista tehtiin tutuksi M:me Rolandin salongissa, niiden joukossa kaunopuhuja Guadet, Louvet, tuon epäilyttävän kuuluisan Amours du chevalier de Faublas kirjan tekijä, ja nuori ylpeä Barbaroux Antinouspäineen, pelottomin ja ehkäpä toimeliainkin kaikista girondisteista. Brissot kävi siellä edelleen milloin hänen aikansa myönsi, ja ahkera vieras oli yhäti vielä Buzot, jossa M:me Rolandin niin etevä personallisuus oli herättänyt eloon lämpimämmänkin tunteen, mikä, saaden vastatunnetta, tuotti heille kummallekin monia taisteluja, mutta vahvisti heitä siinä kamppailussa elämästä ja kuolemasta, jonka he olivat saavat kestää. M:me Rolandin salonki sai julkisemman luonteen ja voitti melkoisesti vaikutusvaltaa, sittenkuin Roland maaliskuussa 1792 Brissotin välityksellä oli kutsuttu sisäasiain ministeriksi ensimäiseen isänmaalliseen ministeristöön, joka silloin asetettiin. Säännöllisesti kerta viikossa ministerit muutamain edusmiesten kanssa olivat päivällisillä M:me Rolandin luona, minkä ohella tämä sillävälin sekä määrättyinä että epämääräisinä viikonpäivinä otti vastaan lähemmän ystäväpiirinsä.