Oltuaan alussa ainoasti kuulijana alkoi M:me Roland vähitellen ottaa aktiivisemminkin osaa ystävien kokoontuessa hänen luokseen, ja yhä enemmän nämäkin alkoivat tuntea vaikutelmia hänen mielipiteistään ja hänen käsityksestään. Ei ollut yhtäkään näiden ystävien, näiden edusmiesten ja ministerien joukossa, joka ei olisi tiennyt, että hän ei ainoasti yksityiskohdissa tuntenut ja seurannut miehensä valtiollista ja hallinnollista toimintaa, vaan myös, kuten M:me Roland itse muistelmissaan myöntää, työskenteli yhdessä hänen kanssaan, että se oli hän, joka oli sepittänyt joukon niitä yleistä politiikkaa koskevia kirjoituksia, jotka Roland ministerinä ollessaan julkaisi ja joita voidaan pitää varsinaisina girondistisen puolueen julkaisemina manifesteina. Ei kukaan epäröinytkään sitä julkisesti tunnustaa. Kun syyskuussa 1792 konventissa oli kysymys Rolandin kehoittamisesta pysymään ministeripaikallaan, virkkoi Danton hieman karkealla suoralla tavallaan: "Ei kukaan voi tehdä Rolandille oikeutta enemmän kuin minä, mutta minä pyydän teitä, jos lähetätte hänelle kehoituksen pysyä paikallaan, lähettämään sellaisen myös hänen rouvalleenkin, sillä kaikki ihmiset tietävät, ettei Roland ole yksin hoitanut departementtiaan. Minä olen aivan yksin hoitanut omaani."

Ne jotka kävivät Rolandin kodissa olivat myös tottuneet siihen, että kaikki valtiolliset keskustelut tapahtuivat M:me Rolandin läsnäollessa. Useimmat siihen myöntyivät mielellään, jopa joskus pyysivät häntä antamaan käytettäväksi oman huoneensa, kun joku salainen neuvottelu oli tarpeen; ja usein tapahtui, että ne, jotka tulivat keskustelemaan tai hakemaan neuvoa jossakin tärkeässä asiassa, kääntyivät hänen puoleensa, jos Roland itse oli estetty. Mutta oli niitäkin, joita M:me Rolandin läsnäolo vaivasi. Niinpä kertoo meille esim. Barras, ettei hän milloinkaan käynyt Rolandin luona, koska hän ei voinut suvaita että tämän vaimo oli läsnä heidän yksityisissä puheluissaan.

Ei ole syyttä sanottu että girondistista puoluetta johti nainen. Sillä vaikkapa niin ei olisikaan laita sanan ankarimmassa merkityksessä, niin on kuitenkin varmaa, että M:me Rolandin salonki Rolandin ensimäisestä ministerikaudesta saakka oli lähtökohtana girondistien politiikalle, joka, kuljettuaan ensin käsi kädessä robespierreläisen politiikan kanssa, erosi tästä ja lähti omaa tietänsä muuttuakseen kohta sen kiihkeimmäksi vastustajaksi. Juuri M:me Rolandin salongissa pohditaan pohtimistaan sodanjulistusta, ja täälläpä kokoonnutaan 19 p. huhtikuuta, iltana ennen sen sodanjulistuksen julkaisemista, joka tuli girondistien suureksi erehdykseksi ja yhdeksi epäsuorista syistä hirmuvaltaan ja Robespierren diktatuuriin. Juuri täällä kommuunin perustamisen jälkeen 10 p. elokuuta, kiivaan sisällisen taistelun vallitessa girondistien ja jakobiinien välillä, girondistit kokoontuvat neuvottelemaan keinoista voidakseen pysyä pystyssä vuoripuolueen kasvavaa valtaa vastaan; juuri täällä valmistellaan hyökkäykset ja järjestetään puolustus. Kun terrorismi voittaa, niin tänneppä girondistit tulevat etsimään lohdutusta ja saamaan uutta voimaa ja miehuutta. Ja girondistien radan lopussa, kun ei mitään enää ole pelastettavissa, he silloin lähemmin sulkeutuvat tämän naisen ympärille, joka ei koskaan ollut horjunut, joka ei koskaan ollut neuvonut heitä alhaisiin tai edes varovaisiin tekoihin, ja joka nyt sanoin ja esimerkein opettaa heitä kuolemaan arvokkaalla, jopa suurenmoisella tavalla.

Samoinkuin vuoripuolue usein julkisesti osotti M:me Rolandin salongin siksi liedeksi, josta lähti se vastustus, jota vihollinen kutsui milloin girondismiksi, milloin rolandismiksi, brissotismiksi tai buzotismiksi, samoin merkittiin monesti girondistien kukistuttua sitä pientä ystäväpiiriä, jonka Camille Desmoulins'in puoliso Lucile kokosi luokseen, lähtökohdaksi vastarinnalle Robespierren yhäti kasvavaa tyranniutta vastaan. Ja totta olikin että Lucile Desmoulins'in salonki oli kokouspaikkana politikoille, etupäässä cordelierien klubin jäsenille, että siinä vallitseva sävy oli äärimäisen vallankumouksellista ja että Lucile uneksi vallan haaveilevasti voivansa saada aikaan sovinnon noiden toisilleen vihamielisten puolueiden välillä. Mutta Lucile ei ollut syntynyt politikoitsijaksi, ja oikeastaan tänne ei tultukaan keskustelemaan valtiollisista kysymyksistä. Tänne tultiin olemaan yhdessä hänen ja Camillen kanssa, nauttimaan täällä vallitsevasta yksinkertaisesta ja viihtyisästä mielialasta, tuntemaan mielihyvää siitä että oltiin syrjäisessä loukossa yhdessä kahden onnellisen ihmisen kanssa, joiden luota valtiolliset myrskyt ja uhkaava vaara eivät voineet pelottaa pois suruttomuutta ja onnea. Kantavieraita täällä olivat Danton ja hänen nuori rouvansa, Lucilen kaksi kaunista sisarta ja hurmaava M:me Kéralio, vastainen marsalkka Brune ja ennen muita Camillen ja Lucilen yhteinen ystävä Stanislas Fréron — tuo julma Fréron, Marat'in ihailija ja aseveli, väkivaltaisen L'orateur du peuple lehden ulosantaja, Fréron, Vendée-kapinan kukistaja, eteläisten maakuntain sortaja, jonka me täällä näemme muuttuneena rakastettavaksi seuraihmiseksi, tunteelliseksi ja hienoksi luonteeksi, koti- ja maalaiselämän rakastajaksi ja — Camillen luvalla — Lucilen innokkaaksi ihailijaksi.

Lucile Desmoulins'in kohtaloksi tuli sama kuin Manon Rolandinkin, nimittäin mestauslavalla kuoleminen. Ja voisipa luulla että tämä pikku Lucile, joka oikeastaan oli vain tavallinen ilotyttö, mutta jonka vallankumous teki ajattelevaksi ja sankarilliseksi naiseksi, oli ollut sangen tärkeä henkilö, jos häntä arvosteltaisiin vallankumousoikeuden kuulustelupöytäkirjain mukaan. Hän seisoi näet syytettynä sen edessä siitä, että oli muka vehkeillyt salaliittoja kansan turvallisuutta vastaan, tahtonut hajoittaa konventin ja asettaa Ludvig XVI:nnen pojan Ludvig XVII:nnen Ranskan valtaistuimelle!

KLUBIT

Salonkien ollessa liesinä, joista naiset voivat vaikuttaa vallankumouksen kulkuun, klubit taas olivat miesten johtavan vaikutuksen lähtöpaikkana.

Ludvig XVI:nnen aikana oli klubilaitos Englannista tuotu Ranskaan. Mutta sen sijaan kun englantilaisilla klubeilla melkeinpä kaikilla oli seurallinen luonne, olivat ranskalaiset klubit alusta pitäen kokonaan valtiollisia. Monta niitä ei ollut olemassakaan ennen vallankumousta, ja niistä taas ei ollut monta, jotka jollakin tavoin olivat merkittäviä. Tunnetuimmat ja huomattavimmat olivat Mustien ystäväin klubi, Brissotin perustama neekeriorjuuden poistamiseksi, sekä Orléansin herttuan perustama ylhäinen Valois-klubi, joka oli hyvin muodissa ja luki jäsenikseen useat niistä miehistä, jotka olivat tulevat tunnetuiksi vallankumouksen aikana eri aloilla ja eri puolueissa. Mutta vallankumouksen puhjetessa syntyi valtiollisia klubeja, joilla oli kokonaan toinen ja paljoa suurempi merkitys, klubeja, joiden käytös oli pääsevä määräämään tapausten kulkua ja jotka olivat ottavat käsiinsä vallankumouksen johdon. Tuskin tarvinnee mainita, että kaikista näistä klubeista tuo n.k. Jakobiiniklubi näytteli huomattavampaa osaa ja harjoitti suurempaa vaikutusvaltaa kuin yksikään muu. Kun tämän klubin toiminta yleisesti on tunnettu ainoasti sen myöhempinä vuosina, jolloin se ei ollut muuta kuin Robespierren etevin tuki ja yksi hänen diktatoorisen hallituksensa tärkeimmistä välikappaleista, lienee ehkä huvittavaa oppia tuntemaan klubin alku sekä sen toiminta sen olemassaolon ensi aikana.

Alkuna tähän jakobiinien klubiin, jonka nimi jälkimaailmalle on jäänyt pysyväksi vallankumousaatteiden lihaksitulemisena, oli pieni, vaatimaton bretagnelaisten edusmiesten yhdistys, jotka olivat liittyneet yhteen ja yleisesti kutsuttiin nimellä bretagnelainen komitea tai bretagnelainen klubi. Enemmän kuin muut maakunnat oli Bretagne ollut hallitusta vastaan virinneen tyytymättömyyden lietenä; täältä olivat kapinalliset aatteet levinneet maan muihin osiin, ja täällä oli aikaisemmin, väkevämmin ja sitkeämmin kuin muualla koetettu pudistaa niskoilta läänitysvallan iestä. Määrätymmin ja selvemmin kuin useimmat muut olivat bretagnelaiset myös päässeet selville siitä, mitä reformeja he tahtoivat toimeenpantaviksi ja mitä toivomuksia he tahtoivat esittää tulevalle säätykokoukselle. Mutta peloissaan siitä etteivät nämä toivomukset tulisi kyllin pontevasti ilmituoduiksi, valitsijat käskivät edusmiestensä liittymään yhteen ja yhteisesti neuvottelemaan, miten heidän tuli toimia ja mille kannalle heidän tuli asettua. Edusmiehet, joista useimmat olivat personallisesti tuttuja, noudattivat pyyntöä ja päättivät neuvotella keskenään. Neuvottelut pidettiin eräässä kahvilassa, jonka isännällä oli liberaaliset mielipiteet, n.k. Amauryn kahvilassa, joka sijaitsi Versailles'in väkirikkaimmassa osassa ja lähellä sitä salia, missä kansalliskokouksella oli istuntonsa. Klubin kokouksilla oli vallan yksityinen luonne. Alussa siihen kuului ainoasti kolmannen säädyn jäseniä — "heitä oli", sanoo eräs samanaikuinen sanomalehtimies Beaulieu, "kourallinen samoja miehiä, jotka ennen oli nähty Bretagnessa nostamassa kapinalippua kuninkaan lähettejä vastaan". Melkein heti paikalla heihin liittyi useita alemman papiston jäseniä. Bretagnelais-klubin perustajain joukossa emme sitävastoin tapaa yhtään aateliston jäsentä, siitä yksinkertaisesta syystä', että Bretagnen aateli, ollen rutivanhoillinen, samoin kuin korkeampi papistokin oli kieltäytynyt lähettämästä edusmiehiä säätykokoukseen.

Jos ajattelemme, millainen uutuus kansanedustajain kokoonkutsuminen oli kaikille ranskalaisille, voimme ymmärtää, että suuri häiriö, epätasaisuus ja hajaannus vallitsi ei ainoasti samansäätyisten vaan myös samanseutuisten edusmiesten kesken. Bretagnelaisilla oli kokouksissaan lähestymiskeino, joka vahvisti heidän ennestäänkin suurta solidarisuuttaan ja teki sen, että he säätykokouksessa aina olivat yksimieliset, kun toisten maakuntain edustajat olivat eripuraiset ja hajalliset eri mielipiteiden ja käsityskannan vuoksi. Ei kestänytkään kauan ennenkuin bretagnelaisten voimakas ja yksimielinen esiintyminen kansalliskokouksessa huomattiin, ja ennenkuin heidän klubiaan alettiin pitää sinä lähteenä, josta he saivat voimansa. Pian alkoi muiden maakuntain samoinajattelevia edusmiehiä pyrkiä klubiin. Sitä bretagnelaiset katsoivat kunniakseen ja mielellään myönsivät pääsyn. Siten astui klubiin Dauphinén, Franche-Comtén ja Anjoun sekä myöhemmin muidenkin maakuntain edusmiehiä. Mihin aikaan tunnetumpia nimiä, sellaisia kuin Mirabeau, Aiguillon, Sieyès, Barnave, Petion, Grégoire, Lameth, Robespierre, olisi voitu tavata jäsenluettelossa, jos sellaista olisi ollut, ei voida varmuudella sanoa; kuitenkin lienee heidän pääsynsä klubiin varmaan laskettava sen olemassaolon kaikkein ensimäisiltä kuukausilta. Se mitä tunnetaan bretagnelaisen klubin eli komitean toiminnasta ei ole paljon, klubi kun ei pitänyt mitään pöytäkirjaa kokouksissaan. Käsillä olevat samanaikuiset todistukset osottavat toki täydelleen ei ainoasti että klubi otti tehtävänsä vakavalta kannalta, vaan myös että se säätykokouksen alusta asti harjoitti vaikutusvaltaa, joka päivä päivältä tuli yhä näkyväisemmäksi. Bretagnelaisklubissa pohdittiin eri ehdotukset oikeusjulistukseksi, ennenkuin ne esitettiin kansalliskokoukselle, ja juuri täällä valmistettiin ensimäiset suuret vallankumouspäivät: 17 p. kesäkuuta, jolloin kolmas sääty julistihe kansalliskokoukseksi, 20 p. kesäkuuta, jolloin tämä kansalliskokous vannoi ei ennen eroavansa kuin oli antanut Ranskalle hallitusmuodon, 14 p. heinäkuuta ja 4 p. elokuuta.