— Nyt en ole enää osakkaanne, Georges. Minä tulen olemaan jälleen apulaisena, josta minun ei olisi pitänyt koskaan luopua… Tästä päivästä on yhtiökirjamme peruutettu. Minä sen tahdon, ymmärrättehän, minä tahdon sen. Me jäämme siten toinen toisiamme kohtaan, siihen asti, kuin huone on vapautettu asioista ja minä voin… Mutta mitä minä nyt teen ei koske muihin, kuin minuun… Tätä minulla oli teille sanottavana, Georges. Teidän on toimekkaasti pitäminen huoli tehtaasta, teidät on nähtävä, on tunnettava isännän läsnäoloa, ja uskonpa, että kaikkien onnettomuuksiemme joukossa on vielä parannettaviakin.
Äänettömyyden aikana, joka seurasi, kuului pyörien rytinää pihalla ja kahdet muuttovaunut seisattuivat portaiden eteen.
— Pyydän anteeksi, sanoi Risler, että minun täytyy jättää teidät hetkeksi. Mutta tultiin hakemaan huutokaupalle vietäväksi, mitä minulla ylähällä on.
— Kuinka! myöttekö huonekalunnekin? kysyi rouva Fromont.
— Tietysti… kaikki… Minä palautan ne kauppahuoneelle. Ne ovat sen.
— Mut se on mahdotointa, sanoi Georges… Min'en voi sitä sallia.
Risler kääntyi vihastuneena.
— Kuinka sanotte? Mitä ette voi sallia? Claire pysäytti hänen rukoilevalla liikkeellä.
— Se on totta… se on totta… jupisi Georges; ja hän lähti ulos välttääkseen kiusausta antaa sydämensä vihdoin tulvata yli.
Toinen kerros, oli autio. Palvelijat, jotka aamuselta olivat pois lähetetyt ja maksetut, olivat jättäneet talon semmoiseen epäjärjestykseen, kun se oli juhlan seuraavana päivänä; ja kyllä siellä olikin sellaisten paikkojen omituinen näkö, joissa vast'ikään on tapahtunut joku draama ja jotka ovat ikäänkuin kahden vaiheella päättyneiden ja tulossa olevien tapahtumien välillä. Auki olevat ovet, nurkkiin läjitetyt lattiapeitot, tarjottimet, täynnä laseja, illallisvalmistukset, katettu ja vielä koskematoin pöytä, tomu kaikilla huonekaluilla, punssin, lakastuneiden kukkien ja riisipuuterin sekainen haju, kaikki nuo seikat koskivat Risleriin hänen sisään astuessaan.