Salissa oli kaikki mullin mallin: piano oli auki, sen nuotin kannattimelle oli levitetty bachanaali "Orpheuksesta Manalassa", ja heleät, poimutetut verhot, kaadetut, niin sanoakseni kauhistuneet, istuimet muistuttivat haaksirikkoon joutuneen laivan salongia hirveänä pelästyksen yönä, jolloin yht'äkkiä, keskellä juhlaa laivalla, huudetaan, että törmäys on särkenyt laivan kyljen ja että se vuotaa kaikkialta.
Ruvettiin kantamaan alas huonekaluja.
Risler katseli muuttoa kylmäkiskoisesti, ikäänkuin hän olisi ollut jonkun vieraan luona. Tuo loistoisuus, josta hän ennen oli ollut onnellinen ja ylpeä, vaikuttivat hänessä nyt voittamattoman inhon. Kuitenkin hän, astuessaan vaimonsa huoneesen, tunsi jonkinlaista epämääräistä mielenliikuntaa.
Se oli iso suoja, verhottu siniseen, valkoisilla karikoilla peitettyyn satiniin nipuilla. Oikea kokottipesä. Siellä virui revittyjä ja rutistuneita tyllisepaluksia, nauhasolmuja ja tekokukkia. Kuvastimen edessä seisovat kynttelit olivat, palaneena loppuun, halaisseet kynttelijalkain torvet; ja vuode silkki karikkoineen rankisineen, suurine nostettuine ja syrjään vedettyine uutimineen, koskemattomana keskellä tuota mullistusta, näytti kuolleen vuoteelta, paraatisisijalta, jossa ei kukaan enää tulisi makaamaan.
Rislerin ensimmäinen liike astuessaan sinne, oli hirvittävän vihan liike, halu syöstäytyä kaikkien noiden kalujen päälle, raastaa rikki kaikki, paloitella kaikki, musertaa kaikki. Ei mikään, näet, ole niin yhtä pitävä naisen kanssa, kuin hänen huoneensa. Poissa olevanakin hymyilee hänen kuvansa kuvastimista, jotka sitä ovat heijastaneet. Jotakin hänestä, hänen mielihajuaineistaan jääpi kaikkeen, johon hän koskettaa. Hänen asentonsa näkyvät sohvien pieluksista ja hänen hyörimistään kuvastimien ja toaletin ympärillä voi seurata mattojen kaavojen mukaan. Täällä muistutti Sidonieta etenkin hylly, täynnä lasten kapineita, vähäpätöisiä, pieniä kiinalais-teoksia, mikroskoopillisia viuhkoja, nukkiastioita, kullatuita kenkiä, pieniä paimen-poikia ja tyttöjä vastatusten, vaihdellen kiiltäviä ja kylmiä porsliini katseita. Se oli Sidonien sielu, tuo hylly, ja hänen ajatuksiaan, aina halpoja, vähäisiä, turhanpäiväisiä ja tyhjiä kuvasivat nuo mitättömyydet. Niin todellakin, jos viime yönä, kun Sidonie vielä oli hänen käsissään, Risler vimmassaan olisi musertanut tuon pienen hauraan pään, niin olisi hän siitä nähnyt vierivän esiin, aivojen asemasta, kokonaisen hyllykalujen mailman.
Surullisena ajatteli mies parka näitä asioita vasaroiden jyskeessä ja muuttomiesten hälinässä, kun hänen takanaan kuului pieniä, sipsuttelevia ja arvonsatuntevia askeleita; ja näyttäytyi herra Chèbe, punaisena, hengästyneenä, salamoivana. Hän kohteli, kuin ainakin, vävyään korkealta:
— Mitä tämä on! Mitä kuulen minä? Vai niin! olette siis muuttamassa?
— Minä en muuta, herra Chèbe… vaan myön.
Pikku mies hypähti, kuin kala kiehuvasta vedestä.
— Myötte? Ja mitä niin?