— Myön kaikki, sanoi Risler kumealla äänellä, katsomattakaan häneen.
— Malttakaahan, vävyseni, malttakaahan hiukan mieltänne. Herra Jumala, en minä sano, että Sidonien käytös… Muutoin, minä en tiedä mitään. En ole koskaan tahtonut mitään tietääkään… Mutta, muistutan teille vaan arvoanne. Likaiset vaatteethan kotona pestään, piru vie! Kuka sitä nyt narriksi rupeaa, niinkuin te olette tehneet aamusta saakka. Näette, kaikki ihmiset ikkunoista katselevat, entä portilla sitte!… Koko kaupunkihan teistä on kertova, hyvä ystävä.
— Sitä parempi. Häväistys on ollut julkinen, parannus on oleva julkinen myöskin.
Tuo näennäinen tyyneys ja välinpitämättömyys kaikista hänen muistutuksistaan sai herra Chèben vimmaan. Hän muutti äkkiä puhetapansa ja rupesi puhumaan vävylleen vakavalla ja käskevällä äänellä, niinkuin puhutaan lapsille ja hulluille:
— Niin! mutta teillä ei ole oikeutta viedä täältä mitään. Minä panen nimen-omaan vastaan, koko miehen voimallani, kaikella isän vallallani. Luuletteko, että minä annan teidän heittää lapseni keppikerjäläiseksi… Eipä vaan!… Eipä niinkään!… Kylliksi hullutuksia tässä jo. Ei mitään talosta enää ulos pääse.
Ja herra Chèbe, suljettuaan oven, asettui sen eteen sankarimaisella liikkeellä. Niin, jumal'aut', tämähän koski hänen etujaan myöskin. Kun lapsensa kerran oli keppikerjäläisenä, kuten hän sanoi, niin ei hänenkään enää ollut rikkaan miehen päiviä vietettävä. Hän oli uljas tuossa asennossaan suuttuneena isänä; mutta ei hän siinä kauan pysynyt. Kaksi kättä, kaksi ruuvipenkkiä, tarttui hänen ranteihinsa, ja hän oli keskellä huonetta, jättäen oven vapaaksi muuttomiehille.
— Chèbe, poikaseni, kuunnelkaa tarkkaan, sanoi Risler kumartuneena häntä kohti… En voi enää hillitä itseäni… Aamusta saakka olen pannut siihen viimeiset voimani; vaan paljoa ei tarvita, että vihani puhkeaa ilmi, ja onnetoin se, jonka yli se lankeaa… Minä voin tappaa kenen hyvänsä… Siis, menkää tiehenne pian…
Näissä sanoissa oli semmoinen voima, ja tapa, jolla vävynsä häntä pudisteli puhuessaan, oli niin kaunopuhelias, että herra Chèbe oitis tuli vakuutetuksi. Hän jupisi anteeksi antamustakin. Varmaan oli Rislerillä oikeus tehdä niin. Kaikki kunnon ihmiset puoltaisivat häntä… Ja hän peräytyi, askelittain ovelle päin. Tultuaan sinne asti, kysyi hän arasti: jatkettaisiko rouva Chèben pientä eläkettä.
— Kyllä, vastasi Risler, mutta sen yli elkää nousko koskaan, sillä nyt asemani ei ole täällä enää sama. Minä en ole kauppahuoneen osakas.
Herra Chèbe siiristi hämmästyneet silmänsä, ja kasvonsa saivat tuommoisen heikkomielisen nä'ön, joka sai monen miehen uskomaan, ett'ei onnettomuus, joka häntä oli kohdannut, — tiedättehän, ihan sama, kuin Orleansin herttuata — ollutkaan vaan hänen oma keksimä kertomuksensa; mutta hän ei uskaltanut tehdä pienintäkään muistutusta. Vävynsä oli suorastaan muuttunut. Oliko se Risler, tämä tiikeri, joka pöyhisti karvojaan pienimmästäkin sanasta, eikä puhunut mistään vähemmästä, kuin murhasta.