Senpä tähden tänä iltana, kun kanakansa oli lentänyt orrelle nukkumaan ja päivällinen oli korjattu kenenkään siihen koskematta, oli neiti Planus käynyt istumaan pieneen matalaan saliin, ja odotti, mieli täynnä ahdistusta.
Vihdoin soitettiin yhdentoista aikaan. Se oli arka ja surullinen kellonsoitto, joka ei mitenkään ollut Sigismundin lujan käteenoton kaltainen.
— Tekö se olette, herra Planus?… kysyi vanha neiti ylhäältä portailta.
Se oli hän; vaan hän ei tullut yksin. Iso kyyryselkäinen vanhus seurasi häntä ja sanoi sisään astuessaan hyvää päivää verkallisella äänellä. Silloin vasta tunsi neiti Planus Risler vanhemman, jota hän ei ollut nähnyt uuden vuoden käynnistään saakka, se on vähää ennen kaikkia tapahtumia tehtaalla. Hänen oli vaikea pidättää säälin huudahdusta; mutta molempien miesten vakavan äänettömyyden edessä käsitti hän, että oli oltava vaiti.
— Neiti Planus, sisareni, pankaa puhtaat raidit vuoteeseni.
Ystävämme Risler tekee meille kunnian makaamalla meillä tänä yönä.
Vanha piika meni heti kohta valmistamaan huonetta melkein hellällä huolella; sillä tiedetäänhän, että paitsi herra Planus-veljeäni, Risler oli ainoa poikkeus yleisestä hylkäämisestä, johon hän luki kaikki miehet.
Lähtiessään kahvilaulajaisista, oli Sidonien mies alussa ollut tuokion hirvittävässä mielen liikutuksessa. Hän astui käsitysten Planuksen kanssa, hervotoinna koko ruumiiltaan. Nyt ei ollut enää kysymystä mennä hakemaan kirjettä ja kääryä Montrougesta.
— Anna minun olla… mene pois… sanoi hän Sigismundille, minä tarvitsen olla yksinäni.
Mutta tämäpä olisi kyllä kavahtanut heittämästä hänet siten epätoivoonsa. Rislerin huomaamatta, vei hän hänen kauas tehtaalta, ja sydämensä älykkäisyyden puhuessa vanhalle rahaston hoitajalle, mitä hänen oli sanominen ystävälleen, ei hän koko matkalla puhunut hänelle muusta kuin Franssista, hänen pienestä Franssistaan, jota hän kovin rakasti.
"Se, niin, se se oli rakkautta, ja oikeata ja lujaa… Petosta, ei ollut pelättävää semmoisilta sydämmiltä!"