Puhellessaan olivat he jättäneet pauhuisan keski-Parisin. He kävelivät nyt satamia pitkin, kulkivat Jardin des Plantes'in ohi, tulivat sisään Saint-Marceau'n etukaupunkiin. Risler antoi viedä itseään. Planuksen sanat tekivät hänelle kovin hyvää!
Siten saapuivat he lähelle Bièvreä, sillä kohdin määlikkäin ympäröimää, joiden suuret kuivatustelineet pienapuineen siinsivät taivaan kantta vasten: sitte Montsouris'in äärettömille tasangoille, aavoille tantereille, polttamille ja hivuttamille tulihengähdyksen, jota Parisi levittää ympäri jokapäiväisen työnsä, kuni jättiläislohikäärme, jonka savu- ja höyryhenki ei kärsi mitään kasvullisuutta kantomatkallaan.
Montsouris'ista Montrougen linnoituksiin on askel vaan. Kerran sinne tultua, ei Planuksen ollut kovin vaikea saada ystävätään luokseen. Hän ajatteli syytäkin, että hänen tyyni kotinsa, rauhallisen ja hartaan veljellisen ystävyyden näkö tuottaisi tuon onnettoman sydämeen ikäänkuin esima'un onnesta, joka odotti häntä hänen veljensä Franssin rinnalla. Ja, todellakin, tuskin olivat he astuneet taloon, kuin pienen talon herttaisuus jo teki vaikutustaan.
— Niin kyllä, sinä olet oikeassa, vanha mies, sanoi Risler astuessaan suurin askelin matalassa salissa, minun ei ole enää ajateltava vaimoani. Hän on kuin kuollut minulta nyt. Minulla ei ole enää mailmassa, kuin pieni Franssini… En tiedä vielä tuotanko hänet tänne, vai menenkö hänen luo, se on vaan varma, että tulemme elämään yhdessä… Minä, joka niin kovin halusin omata pojan. Siinä se nyt löytyi, poikani. Muita en tahdokaan. Kun ajattelen, että kerran tahdoin kuolla… Eihän tok! Hän olisi ollut siitä liian onnellinen tuo rouva tuolla!… Minä tahdon elää, päin vastoin, elää Franssin kanssa ja ainoastaan häntä varten.
— Bravo! sanoi Sigismund, kas semmoisena minä tahdoin nähdä sinut.
Samassa tuli neiti Planus ilmoittamaan, että huone oli valmis.
Risler pyysi anteeksi vaivasta, jonka hän heille saattoi.
— Te asutte täällä niin hyvin, niin onnellisina… Todellakin vahinko tuoda teille suruani.
— Oh! vanha mies, sinä voit tehdä itsellesi samallaisen onnen, sanoi kelpo Sigismund säteillen… Minulla on sisareni, sinulla veljesi. Mitäs meiltä sitte puuttuu?
Risler hymyili epämääräisesti. Hän jo oli näkevinään itsensä Franssin kanssa pienessä rauhallisessa ja kvääkarin tapaisessa talossa, kuin tämä oli.