Todella oli ukko Planuksen ajatus hyvä.
— Lähde makaamaan, sanoi hän riemuitsevan näköisenä. Me tulemme näyttämään sinulle huoneen.
Sigismund Planuksen huone oli suoja alakerroksessa, suuri yksinkertaisesti, mutta siististi sisustettu suoja puuvilla uutimineen ikkunoissa ja rankisessa ynnä pienine nelisnurkkaisine mattoineen tuolien edessä, kiiltävällä permannolla. Äiti-rouva Fromontillakaan ei olisi ollut mitään moittimista sen järjestyksessä ja kunnossa. Laudoille, jotka muodostivat kirjaston, oli muutamia kirjoja rivitetty. Onkijan käsikirja, Täydellinen emäntä, Barèmén korkolaskut. Se oli talon tieteellinen puoli.
Ukko Planus katseli ympärilleen ylpeästi. Vesilasi oli paikallaan pähkinäpöydällä, partaveitsilipas toaletilla.
— Näet sen, Risler… Kaikki löytyy, mitä tarvitaan… Muutoin jos sinulta jotakin puuttuisi, niin ovat avaimet paikoillaan… et muuta, kuin aukaiset vaan… Ja katso, kuinka kaunis näköala täältä on… Nyt on hiukan pimeä; mutta huomen aamuna, herätessäsi, saat nähdä se on komeata.
Hän aukaisi ikkunan. Alkoi sataa suuria sadepisaroita ja salamat, viiltäen pimeyttä, valaisivat pitkän, äänettömän juovan penkereitä, jotka levisivät etäällä sananlennätin patsaineen rivittäin tai mustine kasemattiporttineen. Ajoittain, vartijan askeleet vahtipaikalla, pyssyn tai miekan kalske muistuttivat, että oltiin sotaväen läheisyydessä. Tämä se oli Planuksen kehuma näköala, alakuloinen näköala, jos mikään.
— Ja nyt, hyvää yötä… Makaa hyvin. Vaan kun vanha rahastonhoitaja oli pois menemäisillään, kutsui ystävänsä häntä.
— Sigismund?
— Täss'ollaan… sanoi kelpomies, ja odotti.
Risler hiukan punastui ja huulensa liikkuivat, kuten sen, joka aikoo puhua; sitte kovalla ponnistuksella hillitsi hän itseään: