— Ei, ei mitään… Hyvää yötä, vanha mies.
Ruokasalissa juttelivat veli ja sisar vielä kauan aikaa hiljaa. Planus kertoi illan hirveän tapahtuman, kohtauksen Sidonien kanssa; ja tietysti siinä kuului: "oi, niitä vaimoja!…" ja "oi! niitä miehiä!"… vihdoin, kun oli pantu lukkoon pienen puutarhan portti, meni neiti Planus huoneesensa ja Sigismund asettui, niin hyvin kuin voi, pieneen viereiseen suojaan.
Keskiyön aikaan kavahti rahastonhoitaja ylös unesta sisarensa herättämänä, joka kutsui häntä puolikovaan, hyvin säikähtyneenä.
— Herra Planus-veljeni?
— Hä?
— Oletteko kuulleet?
— En… Mitä niin?
— Voi, se on hirveätä… Jotakin, ikäänkuin raskas huokaus, mutta niin kova, niin surullinen… Se tuli alahuoneesta.
He kuuntelivat. Ulkona satoi vettä virtana sellaisen lehtien rapinan seuraamana, joka antaa maalle täydellisen osoitteen yksinäisyydestä ja autiudesta.
— Se on tuuli… sanoi Planus.