— Olen varma, ett'ei… Vait!… kuulkaa… Rajuilman melskeessä kuului valitus, ikäänkuin nyyhkytys tuskallisesti lausutusta nimestä.
— Frans!… Frans!… Se oli kamalaa ja haikeata.
Kun Kristus ristillä päästi avaruuteen taivasta kohti toivottoman huutonsa: "Eli, Eli, lamma sabacthani", niin ne, jotka sen kuulivat, varmaan tunsivat samallaista ylenluonnollista pelkoa, kuin se, joka yht'äkkiä valtasi neiti Planuksen.
— Minä pelkään, sopisi hän… jos menisitte katsomaan.
— Ei, ei, jätetään hän. Hän ajattelee veljeään… Mies parka! Tuo ajatus voi hänelle vielä tehdä hyvin hyvää.
Ja vanha rahastonhoitaja nukkui jälleen.
Seuraavana päivänä hän heräsi, kuten ainakin, herätysrummun kuuluessa linnoituksista; sillä pikku talo, kasarmien ympäröimänä, järjesti koko elämänsä sotilasten soittojen mukaan. Sisar, joka jo oli noussut, ruokki kanoja. Nähdessään Sigismundin ylähällä, tuli hän hänen luo hiukan liikutettuna.
— Omituista, sanoi hän, minä en kuule mitäkään Rislerin luota…
Yhtä kaikki on ikkuna selkoselällään.
Sigismund, hyvin hämmästyneenä, meni kolkuttamaan ystävänsä ovelle:
— Risler!… Risler!