Hän kutsui häntä levottomalla äänellä:
— Risler oletko siellä makaatko, vai?
Ei mitään vastausta. Hän aukaisi oven.
Huone oli kylmä. Tuntui, että avonaisesta ikkunasta kosteus ulkoa oli tulvinut koko yön. Ensimmäisestä silmäyksestä, jonka Planus loi vuoteesen, ajatteli hän; "Hän ei ole pannut maata…" Todellakin, peite oli koskematoin, ja huoneessa levotoin valvominen näkyi vähimmistäkin seikoista, vielä savuavasta lampusta, joka oli jätetty sammuttamatta ja unettomassa kuumeessa tyhjennetystä karahvista; mutta se, joka pelästytti rahastonhoitajaa, oli, että hän näki piirongin laatikon ihan auki, jonne hän huolellisesti oli tallettanut ystävänsä hänelle uskoman kirjeen ja kääryn.
Kirjettä ei ollut. Au'aistu kääry oli pöydällä ja siinä näkyi Sidonien valokuva, kun hän oli viidentoista vanha. Entinen pikku Chèbe, neiti Le Miren oppilas, hameineen, kaattineen, otsalle hajoitetut vallattomat hiukset ja vielä kömpelön tytön väkinäinen ryhti, ei ollenkaan ollut nykyisen Sidonien näköinen. Ja siitä syystä juuri oli Risler säilyttänyt valokuvan, muistona ei vaimostaan, vaan pikku "tytistä."
Sigismund joutui hämille:
— Se on minun vikani, ajatteli hän… Minun olisi pitänyt ottaa pois avaimet… Mutta kuka olisi luullut, että hän häntä vielä ajatteli?… Hän oli minulle niin kovin vannonut, ett'ei tuota vaimoa hänelle enää ollut olemassa.
Samassa tuli neiti Planus sortunein kasvoin.
— Herra Risler on lähtenyt… virkkoi hän.
— Lähtenyt?… Eikö puutarhan portti sitte ollut lukossa?