— Hän on mennyt muurin yli… Näkyy jälkiä.
He katselivat toisiaan hämmästyneinä.
Planus ajatteli: "Se on kirje!…"
Näköään oli vaimonsa kirje ilmoittanut Rislerille jotakin tavatointa; ja ett'ei herättäisi isäntäväkeä, oli hän lähtenyt hiljaa ikkunasta, kuin varas. Miksi? Mitä varten.
— Näettehän vielä, sisareni, sanoi Planus parka, lopettaen pukeutumista kiireissään, näette, että, tuo ruosa on hänelle vielä tehnyt kepposen. Ja kun vanha piika koetti vakuuttaa häntä, palasi kelpo mies aina lempilauseesensa:
— Minulla ei ole luottamusta!… Sitte, niin pian, kun hän oli valmis, riensi hän ulos.
Yöllisen rankkasateen lioittamassa maassa näkyivät Rislerin jäljet puutarhan portille saakka. Hän oli varmaan lähtenyt ennen päivän nousua, sillä kasvassarat ja kukkaympärykset olivat sieltä täältä syvien jälkien puhkaisemat pitkien harppausten välimatkalla; perämuurissa oli valkoisia viiruja ja ylähällä pieniä lohkeamia. Veli ja sisar menivät tielle. Siellä oli mahdotointa seurata jälkiä. Näkyi kuitenkin, että Risler oli mennyt Orleansin tielle päin.
— Todellakin, uskalsi neiti Planus arvella, kyllä me joutavia itseämme vaivaamme, hän on ehkä palannut ihan yksinkertaisesti tehtaalle…
Sigismund pudisti päätään. Oi, jospa hän olisi sanonut kaikki, mitä ajatteli.
— Siis menkää kotia, sisareni… Minä lähden katsomaan.