… Siihen asti päästyänsä tuo kunnon pappi yhtäkkiä pysähtyi hämmästyneenä:
— Taivas armahtakoon, jos rippilapseni olisivat sattuneet sen kuulemaan!
CAMARGUESSA
I
Lähtö
Suuri hälinä linnassa. Lähetti on tuonut juuri ikään metsästyksen valvojalta sanoman, joka oli puolittain ranskan, puolittain provencen kielellä kirjoitettu ja jossa hän ilmoittaa, että on jo näkynyt pari kolme kaunista parvea "galejoneja" ja "charlottineja" ja ettei enää ole puutetta parhaimmistakaan lintulajeista.
"Te tulette tietysti mukaan!" kirjoittivat minulle ystävälliset naapurini; ja tänään aamuhämärissä kello viiden aikaan saapuivat heidän suuret nelipyöräiset vankkurinsa, joissa oli jo kuormana pyssyjä, koiria ja ruokavaroja, rinteen alta minua noutamaan. Ja niin me läksimme ajaa jyryttelemään Arlesiin päin vievää tietä myöten, joka oli hiukan kolea ja yksitoikkoinen. Oli tuommoinen joulukuun aamu, jolloin silmä töin tuskin erottaa oliivien vaalenevaa vihreyttä ja kermestammien tummanvihreät lehdet taas näyttävät liian talvisilta ja keinotekoisilta. Talleista kuuluu liikettä. Siellä täällä vilkkuu jo tulia talojen ikkunoista ennen päivän valkenemista; ja Montmajourin apottikunnan kivilouhikoiden tienoilla levittelevät puoliuniset merikotkat vasta siipiänsä keskellä raunioita. Kuitenkin me sivuutamme kaivosten kohdalla jo muutamia vanhoja maalaiseukkoja, jotka ajavat pienillä aaseillansa hölkkää joutuakseen kauppatorille. He tulevat Ville-des-Baux'sta ja matkustavat yli kaksi peninkulmaa saadakseen istua tunnin Pyhän Trophymuksen kirkon portailla myymässä pieniä lääkeyrttinippuja, joita he ovat keräilleet vuoristossa!… Kas, tuossa ovat jo Arlesin vallit edessämme, matalat, pykäläreunaiset vallit, jommoisia nähdään vanhoissa vaskipiirroskuvissa, missä peitsiniekat sotamiehet näyttävät suuremmilta kuin ne mäenrinteet, joiden huipulla he seisovat. Me ajamme täyttä laukkaa läpi tuon ihmeellisen pikkukaupungin, joka on maalauksellisimpia Ranskan pikkukaupungeista. Sen kauniilla veistoksilla koristetut pyöreähköt parrukkeet ulottuvat puolitiehen ahtaiden katujen yli, ja sen vanhat mustat talot pienine, mataloine, suippokaarisine maurilaisovineen palauttavat mieleemme Vilhelm Nykerönenän ja saraseenien ajan. Näin varhain ei ole vielä ketään ulkona. Ainoastaan Rhônen varsilla on liikettä. Laiva, joka välittää liikettä Camargueen, höyryää rannassa portaiden juurella valmiina lähtemään. Maamiehiä punaisissa sarssitakeissa ja Roquetten neitosia, jotka menevät tarjoutumaan palvelukseen maalaistaloihin, astuu laivaan yhdessä meidän kanssamme jutellen ja naureskellen keskenään. Pitkät, ruskeat viitat suojelevat heitä kolealta aamutuulelta, ja korkea arlesilainen päähine tekee heidän päänsä pienen ja kauniin näköiseksi sekä antaa heille pisaraisen viehättävää julkeutta, halun ojentautua suoraksi ja nakata naurunkihahdus tai pieni pilapuhe kiertämään edelleen… Kello helähtää; me lähdemme liikkeelle. Virranvesi, laivanpotkuri ja pohjatuuli kiidättävät meitä kolminkertaisella vauhdilla, ja rannat pakenevat taaksemme. Toisella puolella on Crau, kuiva ja kivinen tasanko, toisella puolella vihannampi Camarguen lakeus, joka leviää edessämme aina mereen asti kasvaen lyhyttä heinää ja soisilla paikoilla tiheätä ruokoa.
Välistä laiva pysähtyy laiturissa, milloin oikealla, milloin vasemmalla rannalla; milloin keisari- ja milloin kuningaskunnassa, niin kuin sanottiin keskiajalla, Arlesin kuningaskunnan aikoina, ja niin kuin vanhat Rhônen laivamiehet sanovat vielä tänä päivänä. Joka laiturin vieressä valkoinen talo ja ryhmä vihreitä puita. Työmiehet astuvat maihin työkalut olalla, naiset kori käsivarrella kiipeävät kapeata polkua ylös. Keisarikunnan sekä kuningaskunnan rannoille laiva vähitellen tyhjenee, ja kun se saapuu Mas-de-Giraud'n laituriin, jossa me nousemme maihin, ei siihen enää jää paljon ketään.
Mas-de-Giraud on Barbentanen herrojen vanha sukukartano, johon me astumme odottamaan vartijaa, jonka on määrä tulla meitä noutamaan. Korkeassa keittiössä on koko talon miesväki ruualla; peltotyömiehet, viinitarhurit, paimenet ja paimenpojat. Tarjoilusta pitävät huolta naiset, jotka syövät vasta jälkeenpäin. Kohta saapuu vartija kuomurattaineen. Oikea Fenimore Cooperin tyyppi, metsänkävijä maalla sekä merellä, metsästyksen ja kalastuksen kaitsija, jota paikkakuntalaiset sanovat lou Roudeïroùksi (vaanijaksi), sillä hänen nähdään aamu- ja iltasumussa alinomaa piileskelevän väijyksissä ruohikoissa tai seisovan liikahtamatta pienessä veneessään vahtimassa kalamertojaan lammikoissa tai vesijohtokanavissa. Kentiespä juuri tuo ainainen vaanijan ammatti on tehnyt hänet niin hiljaiseksi ja umpimieliseksi. Kuitenkin hän, sillä aikaa kun pienet rattaat pyssykuormineen ja ruoka varoineen vierivät edellämme, kertoo meille metsästysuutisia selitellen, kuinka monta lintuparvea on lentänyt ja mille tienoille muuttolinnut ovat laskeutuneet. Tällä tavoin jutellen me painumme yhä kauemmaksi sisämaahan.
Päästyämme viljeltyjen seutujen ohi olemme keskellä villiä Camarguea. Silmänkantamattomiin välkkyy laidunmaiden keskellä soita ja kanavia, joiden reunat kasvavat korkeata suolaheinää. Tamariskipensastot ja ruokomättäät kohoavat kuin pikku saarelmat tyynen meren keskellä. Ei ainoatakaan korkeata puuta. Tasangon yksitoikkoista, rannatonta lakeutta ei mikään rajoita. Pitkien matkojen päässä toisistaan levittävät karjatarhat matalia kattojaan painuen melkein maanpintaa pitkin. Karjalaumat, jotka makaavat hajallaan suolaheinikossa tai kulkevat ryhmässä punaisenruskeaan kaapuun pukeutuneen paimenen ympärillä, eivät riko maiseman yksitoikkoista suoraa viivaa, vaan häipyvät pieniksi pilkuiksi siintävän taivaanrannan ja pilvettömän ilmapiirin äärettömässä avaruudessa. Niin kuin meri, joka näyttää aaltoillessaankin yksitoikkoiselta, samaten herättää tämä tasanko yksinäisyyden ja äärettömyyden tunteen, ja tämä tunne kasvaa sitä voimakkaammaksi, kun näkee väkevän pohjatuulen taukoamatta, esteitä tapaamatta puhaltavan ja ikään kuin tasoittavan ja laajentavan lakeuksia. Kaikki taipuu sen edessä. Pienimmätkin pensaat tuntevat tuulen voiman ja kasvavat vinoon, nuokkuen etelään päin, ikään kuin aina olisivat pyrkimässä pakoon sen edestä…