Vihdoin viimein pääsen tamariskimättäälle, kuivalle pengermälle, ja asetun siihen odottamaan. Osoittaakseen minulle kunniaa vartija on antanut oman koiransa minun mukaani. Se on tavattoman suuri, pitkäkarvainen valkea pyreneläiskoira, mainio metsästäjä ja kalastaja, ja sen läsnäolo tekee minut ehdottomasti vähän levottomaksi. Kun suokana lentää ohitseni pyssynkantaman päässä, katsahtaa koirani jollakin tavoin ivallisesti minuun nakaten taiturimaisella päänpudistuksella pitkät silmillä riippuvat luppakorvansa taaksepäin; sitten se asettuu vakavaan perusasentoon, heiluttaa häntäänsä ja osoittaa kaikenmoisilla ilmeillä kärsimättömyyttään, ikään kuin tahtoen sanoa minulle:
— Ammu… ammu toki!
Ja minä ammun — ohi… Silloin se heittäytyy maahan pitkin pituuttaan ja haukottelee ja virutteleikse laiskan, masentuneen ja julkean näköisenä…
No niin! minä myönnän sen, että minä olen huono metsämies. Saaliin vaaniminen on minusta samaa kuin mailleen painuva päivä, vähitellen tummuva ilmanranta, valo, joka pakenee mereen, kimaltelee vesilätäköissä ja heijastaa harmaan taivaankannen hohtamaan hienolta hopealta. Minä pidän tuosta vedentuoksusta, tuosta hyönteisten salaperäisestä surinasta ruohokossa ja tuosta hiljaisesta kahinasta, joka syntyy, kun pitkät lehdet hankaavat toisiaan. Tuon tuostakin liitää surullinen sävel korvani ohi ja ilmassa kuuluu kuin merisimpukan surinaa. Se on kaulushaikara, joka painaa tavattoman pitkän nokkansa veden alle kaloja tavoitellakseen ja korauttaa kurkustaan pitkän pärrytyksen… rrrum! Kurkiparvia lentää pääni päällä.
Minä kuulen siipien kahnutuksen ja untuvien huminan vinhassa tuulessa, jopa pienen kirahduksen liian korkealle pingotetusta äänestä. Sitten ei enää mitään. On tullut yö, synkkä yö, ja ainoastaan heikko päivänkajastus viipyy vesillä…
Yhtäkkiä minä vavahdan, saan jonkinlaisen hermovärähdyksen, ikään kuin joku seisoisi takanani vaanimassa. Käännyn katsomaan ja huomaan kuun, tuon kauniiden öiden seuralaisen, nousevan suurena pyöreänä kiekkona, joka kohoaa alussa nopeammin, niin että sen liikkeen saattaa helposti silmin nähdä, ja sitten hiljentää sikäli vauhtia, mikäli se ylenee taivaanrannasta.
Näen jo sen ensimmäisen säteen selvästi vieressäni, sitten toisen vähän kauempana… Kohta on koko suo kirkkaasti valaistu. Pieninkin heinätupsu luo varjon viereensä. Väijyntäaika on loppunut, linnut näkevät meidät: ei auta muu kuin palata kotiin. Kuljemme keskellä sinistä, kevyttä, autereista valovirtaa; ja joka kerta kun satumme astumaan noihin lammikkoihin tai noihin vesiojiin, panee se tanssimaan lukemattomat joukot pieniä maahan pudonneita tähtösiä ja kuunsäteitä, jotka tunkeutuvat aina veden pohjaan asti.
IV
Punainen ja valkea
Ihan lähellä meitä, pyssynkantaman päässä mökistämme, on toinen jokseenkin samannäköinen, mutta yksinkertaisempi maja. Siinä asuu vartijamme vaimonsa ja kahden lapsensa kanssa; toinen niistä on tyttö, joka valmistaa ruuat työmiehille ja paikkaa kalaverkot; toinen taas poika, joka käy isänsä apuna mertoja kokemassa ja vartioimassa kalalammikoiden sulkulaitoksia. Kaksi nuorempaa lasta on Arlesissa isoäitinsä luona, ja he viipyvät siellä siksi, kunnes ovat oppineet lukemaan ja pääsevät ensi kerran ehtoolliselle, sillä tämä kotimökki on liian kaukana kirkosta ja koulusta, eikä sitä paitsi Camarguen ilmakaan olisi terveellistä pienokaisille. Saari ei tosiaan ole mikään sopiva asuinpaikka kesän tullen, kun suot ovat kuivilla ja valkoinen pohjalieju vesikanavissa halkeilee kovan kuumuuden tähden.