Sain nähdä sen kerran elokuussa, kun tulin ampumaan villisorsia, enkä ikinä unohda, miten surullisen ja kolkon näköinen oli tuo päivän polttama seutu. Siellä täällä höyrysivät vesilätäköt auringonpaisteessa kuin suunnattoman suuret kattilat; ainoastaan niiden pohjalla näkyi vielä elonmerkkejä, liikkui yhtenä vilinänä salamantereita, hämähäkkejä ja vesihyönteisiä, jotka hakivat itselleen kosteita komeroita. Ilma oli saastaista, paksu miasmipilvi häilyi suon yläpuolella sakeana lukemattomista hyttysparvista. Vartijan mökissä vilutti kaikkia ihmisiä, kaikissa oli kuume, ja oli sääli nähdä noita keltaisia, sisäänpainuneita kasvoja ja noita luonnottoman suuria silmiä, joita tummat renkaat ympäröivät. Ja nuo onnettomat olivat tuomitut kitumaan kolme pitkää kuukautta tuossa hellittämättömässä auringon paahteessa, joka tulena polttaa kuumesairaita, silti heitä lämmittämättä. Surkeaa ja vaivalloista on tuon vartijan elämä Camarguessa! Hänellä on sentään vaimo ja lapset luonansa; mutta noin kahdeksan kilometrin päässä hänestä, keskellä suota, asuu hevosvartija, joka elää ypöyksin vuodesta vuoteen kuin oikea Robinson. Hänen ruokomökissään, jonka hän on rakentanut omin käsin, ovat kaikki tarvekalut hänen tekemiään, alkaen pajunoksista palmikoidusta riippumatosta, tulisijasta, joka on kyhätty kokoon kolmesta muusta kivestä, ja yksinkertaisista jakkaratuoleista, jotka on veistetty tamariskipuun juurikoista, aina ovilukkoon ja sen valkeapuiseen avaimeen asti, joiden avulla hän lukitsee tämän omituisen asumuksensa.
Mies on ainakin yhtä kummallinen kuin hänen asuntonsa. Hän on jonkinlainen äänetön filosofi, niin kuin erakot, ja hän peittää rahvaanomaisen epäluulonsa tuuheiden, takkuisten kulmakarvojensa alle. Aina milloin hän ei ole laitumella, nähdään hänen istuvan oven edessä tavaillen hitaasti lapsellisella ja liikuttavalla ahkeruudella tuommoista pientä punaista, keltaista tai sinistä lentolehtistä, johon apteekkarit käärivät lääkepulloja, joita hän tarvitsee hevosiaan varten. Miesparalla ei ole muuta huvitusta kuin lukeminen eikä muita kirjoja kuin nämä. Vaikka meidän vartijamme ja hän ovatkin lähinaapureita, eivät he käy koskaan toistensa luona. Ja he ihan karttavat tapaamasta toisiaan. Kun minä eräänä päivänä tiedustelin vaanijalta syytä tähän vastenmielisyyteen, niin hän vastasi minulle juhlallisen vakavana:
— Me olemme eri puoluetta… Hän on punainen ja minä olen valkoinen.
Siis täällä erämaassakin, jonka yksinäisyyden luulisi lähentävän ihmisiä, sielläkin nuo kaksi metsäläistä, jotka ovat molemmat yhtä tyhmiä ja yksinkertaisia, nuo kaksi Theokritoksen karjapaimenta, jotka tuskin kertaakaan käyvät vuodessa kaupungissa ja joita Arlesin pienet kahvilat kultauksineen ja peililaseineen häikäisevät kuin oikeat Ptolemaiosten palatsit, ovat saaneet syyn vihata toisiansa valtiollisten vakaumustensa nimessä!
V
Vaccarès
Kauneinta Camarguessa on Vaccarès-järvi. Usein minä, kyllästyneenä metsästykseen, tulen istuskelemaan tuon suolaisen järven rannalle. Se on kuin suuresta merestä lohkaistu pieni palanen, jonka ympärille maa on kasvanut ja joka on muuttunut juuri tuon pakonalaisuutensa vuoksi niin kodikkaaksi. Sen kuivuuden ja kuumuuden sijasta, joka tavallisesti tekee semmoisten järvien rantamat kolkon näköisiksi, ovat Vaccarèsin korkeahkot rannat ylt'yleensä vihreän, sametinhienon nurmen peitossa ja niillä rehottaa omituinen ja silmää hurmaava kasvillisuus: tuhatkaunokkeja, vesiapiloita, katkeroita ja noita ihania saladelleja, jotka ovat talvella sinisiä ja kesällä punaisia, jotka muuttavat väriänsä ilmanvaihdosten mukaan ja, keskeyttämättä koskaan kukkimistaan, osoittavat eri vuodenaikoja erilaisella värisävyllä.
Kello viiden tienoissa iltaisin, kun aurinko alkaa painua mailleen, tarjoaa tuo alun toista peninkulmaa laaja järvenselkä, jossa ei ole yhtään venettä, ei yhtään purjetta avaruutta rajoittamassa tai häiritsemässä, ihmeteltävän näyn. Se ei ole enää noiden pienten vesilammikoiden ja kanavien pikkusievää suloutta, joita päilyy siellä täällä mehukkaansavisten painanteiden välissä ja joiden ympärillä tuntee kaikkialla mättäiden alta tihkuvan vettä, valmiina pienimmästäkin painaisusta purskahtamaan esiin. Täällä on vaikutelma päinvastoin suuri ja avara. Aaltojen välke houkuttelee kaukaa parvittain telkkiä, haikaroita, kaulushaikaroita ja valkorintaisia, punasiipisiä flamingoja jotka järjestyvät riveihin kalastamaan pitkin rannikkoa muodostaen erivärisine höyhenpeitteineen pitkän, yhtäjaksoisen kirjavan nauhan. Ja sitten siellä on iibislintuja, oikeita Egyptin iibiksiä, jotka ovat kuin kotonaan tässä kirkkaassa auringonpaisteessa ja hiljaisessa seudussa. Paikaltani en tosiaan kuule muuta kuin laineiden loisketta ja vartijan huutoa, kun hän kutsuu rannikolle hajaantunutta hevoslaumaansa. Niillä on kaikilla kaikuvat nimet: "Cifer!… (Lucifer)… L'Estello!… L'Estournello!…" Kuullessaan nimeänsä huudettavan juoksee jokainen eläin, harja tuulessa hulmuten, vartijan luokse syömään kauroja hänen kourastaan.
Kauempana, samalla rannalla, on suuri lauma härkiä, jotka käyvät vapaina laitumella niin kuin hevosetkin. Tuon tuostakin näkyvät tamariskipensaston ylitse niiden kaarevat selkäpiit ja niiden puolikuun muotoiset sarvet, jotka kohoavat ilmaan. Useimmat näistä Camarguen häristä ovat kasvatetut kylien juhlia, härkätaisteluja varten; ja muutamilla niistä on jo kuuluisa nimi kaikissa Provencen ja Languedocin sirkuksissa. Niinpä juuri naapurimme härkälaumassa on muuan hirveä tappelupukari, nimeltä le Romain (roomalainen), joka on sarvillaan seivästänyt ties kuinka monta miestä ja hevosta Arlesin, Nimesin ja Tarasconin kilpakentillä. Sen vuoksi ovatkin sen toverit valinneet sen päällikökseen; noissa omituisissa laumoissa eläimet näet itse hallitsevat itseänsä järjestyen jonkin vanhan sonnin ympärille, jonka ne ottavat johtajakseen. Kun rajumyrsky puhkeaa Camerguessa ja pääsee hirvittävään valtaan tuolla suurella tasangolla, jossa ei mikään sitä estä eikä hillitse, silloin maksaa vaivan nähdä, miten lauma tunkeutuu yhteen kasaan päällikkönsä taakse, kaikki päät painettuina alas ja leveät otsat, joihin härkien koko voima keskittyy, puskien vasten tuulta. Provencelaiset paimenet nimittävät tätä liikettä: vira la bano au giscle — (kääntää sarvi tuulen mukaan). Ja onneton se lauma, joka ei siihen mukaudu! Pakenevassa laumassa kääntyvät härät sateen sokaisemina ja rajumyrskyn lennättäminä toinen toistansa vastaan, hajautuvat pelästyneinä mikä millekin taholle ja juosten kauhistuksissaan myrskyä pakoon syöksyvät Rhône-virtaan, Vaccarès-järveen tai mereen.