Mutta herra Seguin erehtyi, hänen vuohellansa oli ikävä.
* * * * *
Eräänä päivänä se katsellen vuoristoon päin arveli itsekseen:
— Miten hyvä mahtaneekaan olla tuolla ylhäällä! Miten hauskaa hyppelehtiä kanervikossa, vapaana tuosta kirotusta nuorasta, joka kuristaa kaulaa!… Aasille tai härälle saattaa olla onnea yltäkyllin, kun saavat purra nurmea ahtaassa aitauksessa!… Mutta vuohet tarvitsevat avarampaa liikkumisalaa.
Siitä hetkestä lähtien tuntui hakamaan heinä hänestä mauttomalta. Hänet valtasi ikävä. Hän laihtui ja maidonanti ehtyi. Oli surkeata nähdä hänen tempoilevan nuoraansa kaiket päivät, pää käännettynä vuoristoon päin, ja sieraimet suurina määkivän surullisesti…
Herra Seguin huomasi kohta, että hänen vuoheltansa puuttui jotakin, mutta hän ei tiennyt mitä… Kun hän eräänä aamuna oli saanut sen lypsetyksi, kääntyi se häneen päin ja sanoi hänelle omalla kielimurteellaan:
— Kuulkaa, herra Seguin, minulla on teidän luonanne ikävä, antakaa minun mennä vuoristoon.
— Herra varjelkoon!… Sinäkin! huudahti herra Seguin hämmästyksissään ja pudotti samassa kiulunsa maahan. Sitten hän istuutui vuohensa viereen nurmikolle ja sanoi:
— Niinkö, valkovuoheni? Sinäkin siis tahdot jättää minut!
Ja valkovuohi vastasi: