Siihen aikaan kun kävin paimenessa Luberonin vuorella, saattoi usein kulua kokonaisia viikkoja, niin etten nähnyt yhtään elävää sielua, vaan elelin kaukaisella karjamaalla yksin koirani Labrin ja lampaitten seurassa. Tuon tuostakin kulki Mont-de-l'Uren erakko ohitseni etsimään lääkekasveja tai sain vilaukselta nähdä jonkun piemontelaisen hiilenpolttajan nokiset kasvot; mutta ne olivat yksinkertaisia, harvasanaisia ihmisiä, jotka yksinäisyydessään olivat kadottaneet puhehalunsa eivätkä sitä paitsi tienneet kertoa, mitä uutta kaupungeissa ja kylissä juteltiin. Sen vuoksi minä tunsinkin itseni oikein onnelliseksi joka kerta, kun aina kahden viikon päästä kuulin alhaalta tieltä meidän talon muulin tiukujen helinän ja näin rinteen alta vähitellen kohoavan esiin pienen käskyläispoikamme pystyn pään tai vanhan täti Noraden punaisenruskean myssyn, sillä tiesin heidän tuovan minulle kotoa evästä taas pariksi viikoksi eteenpäin. Pyysin heitä kertomaan kaikki uutiset; ristiäiset, kihlajaiset ja häät. Mutta varsinkin halusin tietää, mitä puuhaili isäntäväkeni tytär, neiti Stéphanette, joka oli kaunein tyttö niillä main kymmenen peninkulman alalla. Peittäen liiallisen uteliaisuuteni välinpitämättömyydellä minä tiedustelin, kävikö hän usein juhlissa ja iltahuveissa, häärikö yhä uusia sulhasia hänen ympärillään. Ja jos joku minulta kysyy, mitä minulla vuoripaimen poloisella oikeastaan oli tekemistä näiden asioiden kanssa, niin vastaan, että olin siihen aikaan kaksikymmenvuotias ja että Stéphanette oli kauneinta, mitä olin elämässäni nähnyt.
Sattuipa eräänä sunnuntaina, kun taas odotin eväiden tuojaa, että tämän tulo myöhästyi koko joukon. Aamusella ajattelin itsekseni: "Puolipäivämessu on häntä viivyttänyt"; sitten puolenpäivän tienoissa nousi ankara rajuilma, ja minä mietin, ettei muuli ole päässyt kulkemaan kehnoilla rapakkoisilla teillä. Kello kolmen aikaan taivas vihdoin selkeni ja vuoristo loisti kosteana auringonpaisteessa. Silloin korvani vihdoinkin erotti lehdiltä pisartelevan veden rapinan ja korkealle paisuneiden sadepurojen kohinan seasta muulin tiukujen helinän, joka kuului minusta yhtä iloiselta ja reippaalta kuin kirkonkellojen soitto pääsiäispäivänä. Mutta muulin ajaja ei ollutkaan pieni käskyläispoika eikä vanha Norade. Se oli… arvatkaapas kuka!… talon neiti, meidän Stéphanettemme omassa persoonassaan. Hän istui suorana satulassa pajukorien keskellä punoittaen kuin ruusu raikkaasta vuoristoilmasta, jota äskeinen myrsky oli vielä raitistanut.
Pieni poika oli kääntynyt sairaaksi ja vanha Norade saanut luvan mennä käymään lastensa luona. Kaunis Stéphanette kertoi kaiken tämän laskeutuessaan muulin selästä ja sanoi myöhästyneensä sen vuoksi, että oli sattunut eksymään tiellä tullessaan. Mutta kun näki hänet tuossa pyhäisessä puvussaan, kukallisella nauhalla ja pitseillä koristeltuna, loistava hame päällä, niin olisipa ennemmin luullut hänen viivähtäneen jossakin tanssipaikassa kuin harhailleen metsissä ja pensastoissa. Oi, tuota pientä suloista olentoa! Silmäni eivät väsyneet häntä katselemaan. Totta puhuen en ollut nähnyt häntä koskaan niin läheltä. Joskus talvella, kun lammaslaumat kävivät laitumella alhaalla tasangolla ja minä palasin kotiin illalliselle, kulki hän nopeasti läpi huoneen puhuttelematta ketään palvelijoista, aina komeasti puettuna ja hiukan ylpeänä… Ja nyt hän oli tuossa edessäni, yksistään minun edessäni; eikö siinä kyllin syytä, mikä saattoi panna pyörälle miehen mielen?
Vedettyään korista eväät esiin alkoi Stéphanette katsella uteliaasti ympärilleen. Kohottaen vähän kaunista pyhähamettaan, ettei se olisi päässyt likaantumaan, hän astui lammastarhaan. Hän tahtoi nähdä sen nurkkauksen, jossa minä nukuin olkivuoteella, lampaannahka päälle levitettynä, tahtoi nähdä suuren sadetakkini, joka oli ripustettu seinälle, sekä paimensauvani ja piilukkopyssyni. Kaikki se huvitti häntä.
— Täällä sinä siis elelet, paimen parka? Sinulla on varmaankin hyvin ikävä, kun pitää olla aina yksin! Mitä sinä teet? Mitä ajattelet?…
Mieleni teki vastata: "Teitä, jalo neiti", eikä se olisi ollutkaan valhe; mutta olin niin hämmästynyt, etten saanut sanaakaan suustani.
Luulenpa että hänkin sen huomasi ja että tuota veitikkaa huvitti saattaa minut yhä enemmän hämilleni kujeellisella kysymyksellään:
— Entä lemmittysi, paimen, käykö hän usein sinua katsomassa?… Se on varmaankin kultainen vuohi tai sitten se on haltiatar Estrella, joka hyppelee vain korkeimmilla vuorenhuipuilla, toiselta toiselle…
Mutta hän oli itse sitä sanoessaan kuin ehtoinen Estrella-haltiatar, pää taaksepäin heitettynä ja ihana hymy huulilla. Ja kun hän kiireisesti jouduttautui taas paluumatkalle, tuntui hänen käyntinsä minun luonani kuin unennäöltä.
— Jää hyvästi, paimen!