— Herran haltuun, neiti!
Ja samassa hän oli jo matkalla, mukanaan tyhjät korit.
Kun hän katosi ratsastaen jyrkkää polkua alas, tuntui minusta niin kuin muulin jaloissa alas mäkeä pyörivät kivenmukulat olisivat toinen toisensa perästä pudonneet suoraan minun sydämelleni. Minä kuuntelin niitä kauan, kauan; loppupäivän olin sitten kuin horroksissa, uskaltamatta paikaltani liikahtaa, sillä pelkäsin kauniin unelmani haihtuvan. Illemmalla, kun laaksojen pohja alkoi siintää sinisenä ja kun lampaat tungeskelivat määkien yhteen laumaan pyrkien tarhaan, kuulin nimeäni huudettavan jyrkänteen alta ja neitimme taas tulevan, mutta ei enää iloisesti hymyillen kuten äsken, vaan vapisten vilusta ja pelosta ja ihan läpimärkänä. Rinteen alla oli Sorgue-joki paisunut rankkasateen jälkeen, ja Stéphanette oli ollut vähällä hukkua ponnistaessaan kaikki voimansa päästäkseen sen yli. Pahinta oli, että tähän aikaan yöstä ei käynyt ajatteleminenkaan paluuta takaisin kotiin; sillä neitimme ei olisi koskaan voinut omin neuvoin löytää ylimenopaikkaa, enkä minä taas uskaltanut jättää laumaani yksin. Häntä kiusasi suuresti tuo ajatus, että hänen olisi pakko viettää yönsä täällä vuoristossa, etenkin kun hän ajatteli, miten levottomaksi hänen omaisensa tulisivat. Minä koetin rauhoittaa häntä minkä osasin:
— Heinäkuussa ovat yöt lyhyet, neiti… Vain hetkinen kärsivällisyyttä.
Viritin heti loimuavan nuotion, jotta hän olisi voinut kuivata jalkojansa ja pukuansa, joka oli kastunut läpimäräksi Sorguessa kahlatessa. Sitten toin hänen eteensä maitoa ja juustoa, mutta tuo lapsi raukka ei ajatellut syömistä eikä lämmittelemistä, ja nähdessäni suurten kyynelkarpaloiden vierivän hänen poskillensa olin vähällä heltyä itkuun minäkin.
Sillä aikaa oli tullut täysi yö. Vain korkeimmilla vuorenhuipuilla näkyi vielä viime säde ja heikkoa valonkajastusta sillä ilmansuunnalla, johon aurinko oli laskenut. Neuvoin neitiä menemään levolle tarhakatokseen. Levitettyäni puhtaille oljille aivan uuden, kauniin taljan alukseksi toivotin hänelle hyvää yötä ja istuuduin ulkopuolelle oven eteen… Taivas on todistajani, ettei mielessäni herännyt ainoatakaan pahaa ajatusta, vaikka rakkaudentuli poltti suonissani. Tunsin vain sanomatonta ylpeyttä ajatellessani, että tuolla tarhan nurkassa, ihan lähellä lammaslaumaani, joka uteliaana katseli häntä — että siellä uinui isäntäni tytär, minun huostaani uskottuna, ikään kuin pieni karitsa, kalliimpi ja valkoisempi kuin kaikki muut. Ei koskaan ollut taivas näyttänyt minusta niin siintävän syvältä eivätkä tähdet säteilleet niin kirkkaasti… Äkkiä avautui tarhan portti ja Stéphanette astui ulos. Hän ei saanut unta. Lampaat määkivät unissaan tai oljet kahisivat vähimmästäkin liikahduksesta. Hän tahtoi mieluummin tulla istumaan tulen ääreen. Minä kiedoin sen vuoksi vuohennahkaisen viittani hänen hartioilleen, kohensin tulta, ja niin me istuimme vieretysten sanaakaan puhumatta. Jos olette joskus sattunut viettämään yötä paljaan taivaan alla, niin tiedätte, että siihen aikaan, jolloin ihmiset nukkuvat, herää yksinäisyydessä ja hiljaisuudessa uusi salaperäinen maailma. Silloin soi lähteiden porina selvemmin ja lammikoiden päällä leijuu pieniä tulen liekkejä. Kaikki vuoriston henget liikkuvat vapaudessaan; ilmassa tuntuu kuin hienoa tuulen hivelyä, pientä ripinää ja rapinaa, ikään kuin kuulisimme oksien kasvavan ja heinän helpeitä purkavan. Päivällä ovat vain elävät olennot liikkeellä, mutta yöllä elää kaikki elotonkin. Se pelottaa, jos ei ole siihen tottunut… Niinpä Stéphanettemmekin värisi ja painautui minun turviini kuullessaan pienimmänkin risahduksen. Kerran kuului pitkällinen, alakuloinen huuto lammesta, joka kimalteli alempana, ja se tunkeutui värähdellen korviimme. Samassa valahti kaunis lentotähti meidän ylitsemme samaan suuntaan, ikään kuin se valittava ääni, jonka juur'ikään kuulimme, olisi vetänyt luoksensa tulen taivaalta.
— Mikä se on? kysyi Stéphanette minulta hiljaa.
— Sielu, joka siirtyi paratiisiin, vastasin minä tehden ristinmerkin.
Hänkin risti silmänsä ja katsoi tuokion hartaasti ylös korkeuteen.
Sitten hän sanoi minulle:
— Se on siis totta, että te paimenet olette tietäjiä?