— Emme suinkaan, neiti. Mutta me elämme täällä lähempänä tähtiä ja tiedämme siis, mitä siellä ylhäällä tapahtuu, paremmin kuin alankoseutujen asukkaat.
Hän katseli yhä ylöspäin, pää käden varassa, kääriytyneenä vuohennahkaan ikään kuin pieni taivaallinen paimentyttö.
— Oi, miten paljon niitä on! Oi kuinka kaunista! En ole koskaan nähnyt niin paljon tähtiä… Tiedätkö niiden nimet, paimen?
— Tottahan toki, neiti… Katsokaa! Tuo tuossa ihan päämme päällä on Pyhän Jaakobin tie (Linnunrata). Se kulkee Ranskasta suoraan Espanjaan. Pyhä Galician Jaakob on sen vetänyt siihen näyttääkseen tietä urhoolliselle Kaarle Suurelle, kun hän läksi sotaan saraseeneja vastaan. Kauempana näette Sielujen vaunut (Ison karhun) ja niiden neljä sädehtivää pyörää. Nuo kolme tähteä, jotka ovat niiden etupuolella, ovat Kolme juhtaa, ja tuo pieni ihan kolmannen vieressä on Ajuri. Näettekö ylt'ympäri tuota tähtisadetta, kun niitä näyttää ikään kuin putoilevan toinen toisensa perästä? Ne ovat sieluja, joita hyvä Jumala ei tahdo pitää luonansa… Jonkin matkaa alempana näette Haravan eli Kolme pyhää kuningasta (Kalevan miekan). Se on meillä kellona täällä vuoristossa. Minun ei tarvitse muuta kuin katsoa siihen, niin tiedän, että nyt on keskiyö jo ohi.
Vielä hiukan alempana, yhä etelää kohti, kimaltelee Johan Milanolainen (Sirius), tähtitaivaan soihtu. Siitä tähdestä tietävät paimenet kertoa, että eräänä yönä oli Johan Milanolainen sekä Kolme pyhää kuningasta ja Otava kutsuttu häihin erään tuttavan tähden luokse. Otava, jolla oli kovin kiire, läksi ensinnä matkalle ja valitsi ylätien. Nyt näette sen tuolla ylhäällä, keskellä taivaan kupulakea. Kolme kuningasta kulkivat alempana oikotietä myöten ja saavuttivat sen, mutta tuo laiskajussi, Johan Milanolainen, joka oli maannut liian kauan, jäi ihan jälkeen. Silloin hän vimmastui ja heitti niitä sauvallansa yrittäen pysäyttää niitä. Sen vuoksi sanotaan Kolmea kuningasta myös Johan Milanolaisen sauvaksi… Mutta kaunein kaikista tähdistä, hyvä neiti, on meidän tähtemme, Paimentähti (Venus), joka loistaa meille aamunkoitteessa, kun ajamme laumojamme laitumelle, ja samaten iltaisin, kun palaamme kotiin. Me sanomme sitä myös Maguelonneksi, kauniiksi Maguelonneksi, joka rientää Pietari Provencelaisen (Saturnuksen) perästä ja menee sen kanssa naimisiin joka seitsemäs vuosi.
— Kuinka? Onko tähtienkin tapana mennä naimisiin?
— Tietysti, neiti.
Mutta kun aloin selittää hänelle, millaiset olivat tähtien häät, tunsin että jotakin raitista ja hienoa painui hiljaa olkapäätäni vasten. Hänen uninen päänsä se nojasi minuun, ja nauhat ja pitsit ja aaltoilevat hiukset synnyttivät hiljaisen hurmaavan kahinan. Hän jäi lepäämään siinä asennossa liikahtamatta aina siihen asti, kun tähdet taivaalla kalpenivat ja sammuivat nousevan päivän sarastaessa. Minä katselin häntä, kun hän nukkui siinä, ja tunsin sydämeni pohjassa vähän levottomuutta, mutta minua suojeli pyhä, lempeä yö, joka ei ole herättänyt minussa koskaan muuta kuin kauniita ajatuksia. Päämme päällä jatkoivat tähdet hiljaista kiertokulkuansa, ikään kuin suuri, tottelevainen lauma; ja tuokion ajan minä uneksuin, kuinka yksi noista tähdistä, kaikista hienoin ja kaikista loistavin, oli eksynyt polultaan ja vaipunut olkapäätäni vasten levähtämään…
ARLESITAR
Kun myllyltäni laskeudutaan kylään, on kuljettava erään talon ohi, joka on rakennettu tien viereen avaran pihan perälle micocoulier-puiden siimekseen. Se on oikea provencelainen maalaistalo punaisine tiilikattoineen, laajoine, ruskeine etusivuineen ja säännöttömästi ryhmiteltyine ikkuna-aukkoineen, viiri yläaitan katolla, väkipyörä jyväsäkkien nostamista varten ja siellä täällä jokin ruskea heinätukko, joka pistää näkyviin…