Miksi tämä talo oli erityisesti jäänyt mieleeni? Miksi sen suljettu portti sai sydämeni kouristumaan? En olisi osannut sitä selittää, ja kuitenkin tämä asunto kammotti minua. Sen ympärillä oli liian hiljaista… Jos milloin kulki sen ohi, eivät koirat haukkuneet ja helmikanat juoksivat pakoon kaakattamatta… Sisällä ei hiiskahdustakaan! Ei mitään, ei edes muulin kellon kilahdusta. Ellei olisi ollut valkoisia uutimia ikkunoissa ja ellei olisi noussut savua piipusta, olisi luullut, ettei talossa ole elävää sielua.
Eilen olin keskipäivän tienoissa tulossa kylästä ja kuljin pitkin rakennuksen seinäviertä micocoulier-puiden varjossa. Tiellä talon edessä hääri hiljaisia renkejä asetellen heinäkuormaa rattaille. Portti oli jäänyt auki. Vilkasin siitä sisään ohikulkiessani ja näin pihan perällä suurella paadella istuvan kookkaan harmaahapsisen ukon, kädet silmillä ja pää kyynärvarsien varassa, yllään takki, joka oli hänelle liian lyhyt, ja repaleiset housut. Pysähdyin. Eräs miehistä sanoi minulle kuiskaten:
— Hst! se on isäntä… Tuollainen hän on ollut aina siitä päivästä saakka, jolloin hänen pojallensa kävi onnettomasti.
Samassa eräs nainen ja pieni mustapukuinen poika kulkivat ohitsemme, suuret kultareunaiset rukouskirjat käsissä, ja he astuivat sisälle taloon.
Mies jatkoi:
— … Emäntämme, joka nuoremman poikansa kanssa palaa messusta. He käyvät kirkossa joka päivä sen jälkeen kun heidän toinen poikansa lopetti itsensä. Voi, hyvä herra, sitä epätoivoa ja sitä tuskaa! Isä käy yhä vielä vainajan vaatteissa; on mahdoton saada häntä niistä luopumaan… Hei! Noh! elukka!
Rattaat nytkähtelivät lähtiessään liikkeelle. Minä halusin kuulla asiasta enemmän ja pyrin istumaan ajajan viereen heinäkuormalle, ja siellä ylhäällä sain kuulla tämän surullisen tarinan alusta loppuun.
* * * * *
Hänen nimensä oli Jan. Komea parikymmenvuotias maalaisnuorukainen, siivo kuin tyttö, rehti ja avokatseinen. Hän oli hyvin kaunis, ja sen vuoksi katselivat kaikki naiset häntä, mutta hänellä ei ollut heistä mielessään muita kuin yksi ainoa — pieni arlesilaisimpi, pelkkää samettia ja pitsejä, jonka hän oli kerran tavannut Arlesin kilparadalla. — Kotona ei alussa katseltu tätä suhdetta suopein silmin. Tyttöä pidettiin keimailijana, eivätkä hänen vanhempansa olleet paikkakuntalaisia. Mutta Jan tahtoi arlesittarensa kaikin mokomin. Hän sanoi:
— Minä kuolen, jollen saa häntä.