Puoliyön aikana mentiin levolle. Kaikilla olikin unen tarvis. Jania vain ei nukuttanut. Nuorempi veli kertoi myöhemmin, että Jan oli itkeä nyyhkyttänyt koko yön. Hän oli niin rikkirevitty, senhän ymmärrätte…
Seuraavana aamuna päivän koittaessa kuuli äiti jonkun juosta hipsuttavan huoneensa läpi. Paha aavistus valtasi hänet:
— Jan, sinäkö se olet?
Jan ei vastaa; hän on jo portailla. Äiti hypähtää kiireesti ylös:
— Jan, minne sinä menet?
Hän nousee ullakolle, äiti perästä:
— Poika, taivaan nimessä!
Jan sulkee oven ja työntää salvan eteen.
— Jan, oma Jan-poikani, vastaa minulle, mitä aiot tehdä?
Äiti hapuilee lukkoa vanhoilla, vapisevilla käsillään. Ikkuna aukenee, kuuluu raskas muksahdus, kun ruumis putoaa kivetylle pihalle, siinä kaikki…