* * * * *
Heidän joukostaan on ennen muita mainittava eräs kunnon vanhus, nimeltä Bonifacius… [Niistä seitsemästä paavista, jotka hallitsivat Avignonissa, ei yksikään ollut nimeltään Bonifacius, mutta kirjailija on valinnut tämän sen kauniin merkityksen vuoksi: Bonifacius — Hyväntekijä.] Oi, kuinka paljon kyyneleitä virtasikaan Avignonin alueelle silloin kun hän kuoli! Hän oli niin rakastettava, niin puoleensavetävä ruhtinas! Jos hän vielä eläisi, niin hän hymyilisi teille lempeästi muulinsa selästä! Ja ohikulkiessanne hän antaisi teille siunauksensa hienosti ja kohteliaasti — olittepa sitten köyhä värimataranviljelijä tai mahtava kaupungin tuomari. Hän oli oikea ihannepaavi, jonka huulien hymyssä oli jotakin erinomaisen hienoa; hän ratsasti aina kimppu meiramia pistettynä hiippaan ja oli helmaväen suhteen aivan nuhteeton… Ainoa lemmitty, joka tuolla kelpo isällä tiedetään olleen, oli hänen viinitarhansa, — hänen omakätisesti istuttamansa viinitarha, muutaman virstan päässä Avignonista, Château-Neufin myrttilehtojen keskellä.
Joka sunnuntai iltamessusta päästyänsä kävi tuo arvoisa mies aina tervehtimässä tätä mielitiettyänsä; ja kun hän oli päässyt sinne perille ja istuutunut päivänpaisteiselle rinteelle kardinaalien loikoillessa ylt'ympäri puiden juurella, hän käski avata pullon kotikasvuista viiniä — tuota kaunista, rubiinina helmeilevää viiniä, jota myöhemmin ruvettiin sanomaan Château-Neuf-des-papes-viiniksi — ja hän maisteli sitä vähissä erin luoden tuon tuostakin hellän katseen viinitarhaansa. Sitten kun pullo oli tyhjentynyt ja päivä jo mailleen menemässä, hän palasi iloisena kaupunkiin koko kapituli seurassaan; ja kun hän ratsasti Avignonin sillalla rumpujen päristessä ja farandolen pyöriessä, alkoi hänen muulinsa musiikin innostamana tapailla pieniä tanssiaskeleita ja hyppyjä, niin että hiippa nyökähteli hänen korkea-arvoisuutensa päässä tahdin mukaan herättäen kardinaaleissa suurta närkästystä, mutta sen sijaan suurta ihastusta kansassa, joka riemuiten huudahti: "Haa, tuota kelpo ruhtinasta! Haa, tuota kunnon paavia!"
* * * * *
Viinitarhansa ohella ei paavi rakastanut mitään muuta maailmassa niin paljon kuin muuliansa. Hän oli ihan hullaantunut siihen elukkaan. Joka ilta ennen maatamenoansa hän kävi katsomassa, oliko tallin ovi hyvästi kiinni ja eikö mitään puuttunut muulin seimestä, eikä hän koskaan noussut pöydästä, ennen kuin hänen käskynsä mukaan oli hänen nähtensä valmistettu suuri maljallinen höystettyä viiniä, johon pantiin paljon sokeria ja hyvänhajuisia yrttejä ja jonka hän itse vei muulillensa huolimatta kardinaaliensa vastaanmurisemisista… Myönnettävä onkin, että eläin maksoi sen vaivan. Se oli kaunis musta muuli, punaisia pilkkuja kupeissa, tarkkajalkainen, kiiltokarvainen, lautasiltaan leveä ja täyteläinen, pieni laiha pää ylpeästi pystyssä, siiat täynnä rimpsuja ja tupsuja, hopeisia tiukuja ja nauharuusuja. Lisäksi se oli lempeä kuin enkeli, katse viaton, naiivi, ja sen kaksi pitkää korvaa liikkuivat aina edestakaisin ja tekivät sen kiltin ja lapsellisen näköiseksi… Koko Avignon piti sitä suuressa kunniassa, ja kun se liikkui kaduilla, sille ihan tuhlaamalla tuhlattiin kohteliaisuuksia; sillä jokainen tiesi, että se oli paras tapa pysyä hovin suosiossa ja että tuo viattoman näköinen paavin muuli oli tehnyt monta ihmistä onnelliseksi, mistä on todisteena Tistet Védène ja hänen ihmeelliset seikkailunsa.
Tämä Tistet Védène oli pohjaltaan röyhkeä vetelys, jonka oma isä, kultaseppä Guy Védène, oli ollut pakotettu ajamaan kotoa pois, kun hän ei tahtonut ryhtyä mihinkään työhön, vaan vietteli oppipoikiakin mukaansa hurjasteluihin. Puolen vuoden päivät nähtiin hänen vetelehtivän pitkin Avignonin katuja ja kujia, varsinkin paavin kartanon tienoilla, sillä tuon vekkulin päähän oli pistänyt jo aikoja sitten omituinen ajatus paavin muulista, ja saattepa nähdä, että se oli viekas konnankoukku… Kun hänen pyhyytensä oli eräänä päivänä ypöyksin ratsastelemassa muulillansa linnan muurien kupeella, astuu Tistet Védène yhtäkkiä hänen eteensä ja sanoo lyöden kätensä yhteen ihmettelevän näköisenä:
— Herranen aika! Arvoisa pyhä isä, miten mainio muuli teillä on!… Antakaapa, kun minäkin sitä vähän katselen… Kylläpä siinä on kaunis eläin, herra paavi… Semmoista ei ole Saksan keisarillakaan.
Ja hän hyväili sitä ja puheli sille lempeästi niin kuin neitoselle:
— Tule tänne, kaunis koristeeni, aarteeni, jalo helmeni…
Ja kunnon paavi mietti liikuttuneena mielessään: