— Siinäpä on kelpo poikanen!… Miten kiltti hän on muuliani kohtaan!
Ja arvatkaapas, mitä sitten seuraavana päivänä tapahtui! Tistet Védène vaihtoi vanhan kellastuneen nuttunsa kauniiseen, pitseillä koristeltuun messupukuun, sai sinipunervasta silkistä tehdyn levätin ja solkikengät ja pääsi paavin hovipalvelijaksi, johon ennen häntä ei ollut koskaan otettu muita kuin aatelisten poikia ja kardinaalien sukulaispoikia… Sillä tavoin ne vehkeet auttavat!… Mutta Tistet ei vielä siihen pysähtynyt.
Päästyään kerran paavin palvelukseen tuo veitikka jatkoi samaa juonta, joka oli hänelle niin hyvin onnistunut. Ottamatta muuta maailmaa laisinkaan lukuun hän oli huomaavainen ja kohtelias ainoastaan aasille, ja alinomaa nähtiin hänet palatsin pihoilla, kourassa kauroja tai vihko apilaita, joiden punaisia kukkaterttuja hän sievästi heilutteli katsellen ylös isän parvekkeelle aivan sen näköisenä kuin olisi tahtonut sanoa: "Kas näin!… arvatkaapa kenelle nämä?…" Ja niin kului aika edelleen, kunnes kelpo paavi vihdoin tunsi käyvänsä vanhaksi ja jätti hänen toimekseen pitää huolta tallista ja viedä muulille maljallisen höystettyä viiniä; mutta se ei laisinkaan naurattanut kardinaaleja.
* * * * *
Eikä se naurattanut muuliakaan… Se näki nyt aina viinintuontitunnilla luokseen saapuvan viisi, kuusi pientä kuoripoikaa, jotka piiloutuivat sukkelasti olkien sisään kauniine viittoineen ja pitseineen; sitten hetken kuluttua täytti makeisten ja hajuaineiden suloinen lämmin tuoksu koko tallin, ja Tistet Védène saapui kantaen varovaisesti tuoksuvaa viinimaljaa. Silloin alkoi eläin raukan kiduttaminen.
Miten julmia he olivatkaan, kun saattoivat tuoda talliin tuon hyvältä tuoksuvan viinin, jota hän niin kovasti rakasti, joka lämmitti hänen ruumistansa ja antoi hänelle kuin siivet, ja kun he saattoivat asettaa sen hänen aperuuheensa ja antaa hänen haistella sitä; mutta sitten kun hän oli vetänyt sieraimensa täyteen sen tuoksua, yks kaks siepata sen hänen edestänsä pois! Tuo kaunis, kimalteleva neste valui kuin valuikin kaikki noiden konnien omaan kurkkuun… Ja jospa ne olisivat edes tyytyneet vain varastamaan hänen viininsä; mutta ne olivat muutenkin kuin piruja, kaikki nuo kuoripojat, päästyänsä kerran juomapäälle!… Yksi kiskoi häntä korvista, toinen hännästä; Quiquet kapusi hänen selkäänsä, Béluguet koetteli myssyään hänen korviinsa, eikä yhdenkään vekkulin päähän pistänyt, että kelpo eläin olisi voinut lähettää yhdellä kavioniskulla tai säärensätkäyksellä heidät jok'ikisen aina pohjantähteen asti tai vielä kauemmaksikin… Vaan eipäs! Eipä hän suotta ollut paavin muuli, siunauksen ja anteeksiannon muuli… Pojanvekkulit saivat telmiä mielin määrin, hän ei siitä suuttunut; Tistet Védènelle hän vain tahtoi antaa… Totta vieköön kun hän vain tunsi tämän olevan takanansa, niin hänellä ihan häntä syyhyi, ja syystä syyhyikin. Tuo Tistet'n heittiö teki hänelle monta rumaa kepposta. Sillä oli niin häijyjä vehkeitä, sitten kun se oli viiniä maistanut.
Eikös pälkähtänyt kerrankin hänen päähänsä ajaa muuli kuorikoulurakennuksen kellotorniin, ylös, ihan ylös palatsin korkeimpaan huippuun!… Ja se mitä minä kerron ei ole satua, sen näki kaksisataa tuhatta provencelaista. Ajatelkaa muuli paran kauhistusta, kun se kompuroituaan kokonaisen tunnin umpimähkään pimeissä kiertoportaissa ja kavuttuaan ties kuinka monet portaat yhtäkkiä huomasi seisovansa yläsillalla häikäisevässä auringon valossa ja näki tuhat jalkaa alempana koko kirjavan Avignonin: torimyymälät, jotka eivät näyttäneet suuremmilta kuin pähkinän kuori, paavin sotilaat, joita kihisi kasarmien edustalla kuin punaisia muurahaisia, ja alhaalla, keskellä joen hopeanauhaa pienen pikkuruisen sillan, jolla tanssittiin ja karkeloitiin…
Oi eläin parkaa, miten hirveästi se pelästyi! Ja millaisen huudon se päästi, niin että kaikki palatsin ikkunaruudut tärisivät!
— Mikä siellä nyt? Mikä aasille tuli? huudahti kunnon paavi rientäen linnansa ulkoparvekkeelle.
Tistet Védène oli jo pihalla ja teeskennellen itkua ja muka tukkaansa repien hän valitti: