— Oi, mahtava pyhä isä, mikä nyt tuli! Tuli semmoinen seikka, että teidän muulinne… Herra varjelkoon! mitähän tässä viimein tapahtuneekaan? Tuli semmoinen seikka, että teidän muulinne kapusi ylös kellotorniin…
— Ihan itsekseenkö?
— Niin, pyhä isä, ihan itsekseen… Tuota noin! Katsokaahan tuonne ylös… Näettekö sen korvankärkiä, miten ne piipottavat siellä… Ihan kuin kaksi pääskystä…
— No, totta tosiaankin! huudahti paavi parka katsahtaen ylös… Mutta sehän on tullut hulluksi! Se ihan tappaa itsensä… Etkö tule alas, onneton!…
Voi minun päiviäni! Mitäpä olisi muulikaan muuta ajatellut kuin alas tulemista… mutta mitä tietä? Portaita, niitä ei käynyt ajatteleminenkaan: ylöspäin nouseminen vielä meni jotakuinkin mukiin, mutta laskeutuessa voisi taittaa jalkansa sadat kerrat… Ja muuli raukka tunsi kovaa tuskaa ja kierrellen tornin siltaa ylt'ympäri, suurissa silmissään huimauksen tuijottava kiilto, se ajatteli Tistet Védèneä:
— Ah, sinä riiviö! Jos vielä pääsen tästä pälkähästä… niin saatpa makean potkun kavioistani huomisaamuna!
Tämä ajatus antoi vähän uusia voimia hänen jaloillensa; hän ei olisikaan muuten jaksanut pysyä pystyssä… Vihdoin häntä ryhdyttiin hinaamaan alas tornista; mutta siinä oli suuri työ. Oli pakko laskea hänet väkipyörän, köysien ja paarien avulla. Ja voitte ajatella, miten alentavalta tuntui paavin muulista, kun hän näki heiluvansa korkealla ilmassa sätkytellen jalkojansa tyhjässä avaruudessa niin kuin koppakuoriainen rihman nenässä. Ja koko Avignon oli sitä katsomassa.
Eläin raukka ei saanut siitä syystä yöllä unta silmiinsä. Se oli yhä kiertävinään ylt'ympäri tuota kirottua siltaa ja kuulevinaan kaupungin ivanaurun alhaalta, ja sitten se ajatteli yhä tuota hävytöntä Tistet Védèneä ja sitä kavioniskua, jonka hän antaisi sille huomisaamuna. Herran poika! miten muikean potkun hän sille antaa! Aina Pamplonaan asti pitäisi siitä pölyn näkymän… Mutta arvatkaapa, mitä teki Tistet Védène sillä aikaa, kun hänelle tallissa valmisteltiin näin lämmintä vastaanottoa! Hän purjehti paavin soutulaivassa Rhône-virtaa alas laulaa hyräillen, matkalla Napolin hoviin yhdessä aatelisnuorukaisten kanssa, joita kaupungista lähetettiin joka vuosi kuningatar Johannan luo oppimaan valtiotaitoa ja hienoja tapoja. Tistet ei tosin ollut aatelinen, mutta paavi halusi korvata hänelle sen vaivannäön, mikä hänellä oli ollut muulin hoitamisesta, ja varsinkin sen toimeliaisuuden, jota hän oli osoittanut pelastamispäivänä.
Huomispäivänä älysi muuli surkeasti pettyneensä!
— Ah, tuo riiviö on varmaan arvannut jotakin!… ajatteli hän helistäen tiukujansa kiukkuisesti… mutta samapa se, kun menit, niin mene, ilkiö! Kyllä sinä sen vielä tapaat takaisin palattuasikin, sen iskun kaviostani… minä säilytän sen sinun varallesi! Ja hän säilyttikin sen hänen varallensa.